maanantai 10. joulukuuta 2012

Kokoluokkia

Tämän päivän Hesarin ensimmäinen pääkirjoitus oli omistettu  EU:n saamalle Nobelin rauhanpalkinnolle. Kirjoitus palasi suorasukaisesti yhdentymisen perustaan:
Yh­teen kie­tou­tu­vat ta­lou­det pa­kot­ta­vat Eu­roo­pan maat yh­teis­työ­hön on­gel­mien rat­kai­se­mi­ses­sa. Vaik­ka suu­ret maat ovat edel­leen vah­vem­pia kuin pie­net, ne ei­vät ole yli­ver­tai­sia vaan ne­kin on si­dot­tu yh­tei­siin ra­ken­tei­siin. Kym­me­net mil­joo­nat so­tien sil­po­mat eu­roop­pa­lai­set per­heet oli­si­vat ol­leet on­nel­li­sia, jos mai­den joh­ta­jat oli­si­vat ke­säl­lä 1914 tai syk­syl­lä 1939 kes­kit­ty­neet kiis­te­le­mään mah­dol­li­sen pank­ki­unio­nin to­teut­ta­mi­ses­ta. On etu­oi­keus elää tä­män­kal­tais­ten krii­sien ai­kaa.
Viime aikoina on kahvipöydissä ollut vaikeata yrittää sanoa, että perusjuttuna poliittisessa unionissa on hitsisti järkeä koska talous meni jo ja joku tolkku sen perään pitäisi saada. Melkein tolkun ihmiset ovat unohtaneet tapahtumien keskinäisen järjestyksen. Iso harmi tässä paketissa on, että talouden ja politiikan tasatahtinen integraatio  on monista syistä mutkikas juttu.  Integraation tekeminen ympäristön kannalta kestävällä tavalla tekee siitä vielä kinkkisemmän, mutta  juuri ympäristöongelmat odottavat EU:takin vahvempaa integraatiotoimijaa. Kestävä integraatio  nostaa agendalle jakamisen ongelmat ja kuilun rikkaiden ja köyhien alueiden ja maiden välillä koko tällä kutistuvalla pallolla. On näissä ihmisellä pähkäämistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti