perjantai 6. joulukuuta 2013

Sotamuistoja

Kutsuimme isäämme Eskoksi, syy ei varmaankaan ollut missään modernissa tavassa, vaan tarttumaa aikuisten puheesta. Esko ei koskaan puhunut rintama-ajasta, vaikka hän oli siellä lähes loppuun asti  kunnes haavoittui käsikranaatista, jäi henkiin ja voimiin, mutta kärsi epämääräisistä fyysisistä ja pahenevista henkisistä kivuista koko elämänsä.  Hän sulki suunsa.  Lasten ja naisten aikana ei sotamuistoista puhuttu, mutta ei niistä 60-70 –luvulla puhuttu muutenkaan.  Enemmänkin sota ja pula-aika oli naisten puheessa, syksyllä kun kellari oli täynnä, juurekset laarissaan ja hillot ja mehut hyllyillä, mummolla ja äidillä oli tapana huokailla, että ”kyllä nyt pärjättäs jos sota tulis”.  Varsin pienenä opin tietämään, miksi maitokamarissa, piilossa vintin portaiden alla on pieni kaappikomero. Sinne piilotetaan liha ja kananmunat kun kansanhuollon miehet tulevat tarkastamaan.  Silloin pidetään suu kiinni.


Jälkikäteen ajatellen ihan tavallisen maatiaisperheenkin elämä oli aika kummallista. Tai ehkä me emme ihan normiperhe olleet, kotona oli paljon kirjoja ja etenkin äiti arvosti lukemista ja yhteiskunnallista tietämistä kovasti. Sanomalehtiäkin tuli useammasta puolueesta ja niitä luettiin ääneen.  Myös kirjoihin liittyy salakaappimuistoja.  Tiesin, että kamarin vaatekomeron ylähyllyllä oli ihmisen biologiasta ja lisääntymisestä kertovia kirjoja, niitä kiipesin hakemaan  luettavaksi aina kun se oli turvallista, eli muita ei ollut kotona. Vielä tiukemmassa piilossa oli sodan jälkeen kiellettyä tai arveluttavaa kirjallisuutta, vintillä vanhojen vaatteiden alla, verhoihin käärittynä.  Enimmäkseen kirjat olivat mielestäni tylsiä tai pelottavia sotakirjoja, nimeltä muistan poikien seikkailukirjan Herhiläisten vakoiluseura. Vintin salakirjoja enemmän minua kiinnostivat kamarin komeron salakirjat. Lukutaito lisäsi ymmärrystä pitää suu kiinni kodin kirjallisuuslöydöistä mukaan lukien äidin nuoruusajan päiväkirjat.


Suun kiinni pitämisen jaloa taitoa opetettiin monessa yhteydessä. Päivänselväähän oli, että kotiasioista ei saanut kylässä puhua, luulen että se sääntö on sisään kirjoitettu suomalaiseen perhe-elämään vieläkin. Kotoa saa kertoa hauskoja ja hassuja facebook –kelpoisia sattumuksia ja sanontoja, mutta vakavista, ahdistavista asioista ei puhuta.  -Mutta takaisin politiikkaan,  minun muistoissani 60-70 –luku oli outoa aikaa.  Talollisten köyhtyneinä jälkeläisinä vanhempani olivat perimältään luullakseni poliittisesti neutraaleja tai jotenkin ristiriitaisessa välitilassa. Kummankin suku oli kansalaissodassa väistellyt punaisiin tai valkoisiin liittymistä, mitä sinänsä voi pitää ihmeenä Tampereen seudulla.  Hämeessähän kansalaissota oli jättänyt pahat jäljet. Pitkään oli tapana hokea, että talvisota yhdisti punaiset ja valkoiset ja kaikki yhtenä rintamana taistelivat Neuvostoliittoa vastaan. Se puhe on tietysti ihan humpuukia.  Yhteisön sisäinen raaka väkivalta jättää sellaiset jäljet, ettei niitä yhteisen vihollisenkaan avulla noin vain nollata. Kyllä 60-luvun kansakoulussa tiedettiin, kenen vaarit olivat mitäkin tehneet ja joskus revanssihenkikin nosti lasten riidoissa päätään. Kansalaissodasta oli silloin vain reilut 40 vuotta, olematon aika, nyt ajatellen. Talvisota ja jatkosota olivat ihan eilistä päivää.


Olihan 60-70-luku outoa aikaa, mutta omituisen vähän muistellaan ilmapiirin ja sosiaalisen kanssakäymisen kummallisuuksia.  Lapsuudestani muistan, että vanhempani, etenkin äiti, kallistuivat voimakkaasti vasemmalle, mutta samaan aikaan Neuvostoliittoon  suhtauduttiin epäluuloisesti ja kotiin tulleille Neuvostoliitto- ja Maailma ja me- lehdille tuhahdeltiin. Julkipuheessa jopa ihan tavalliset kansalaiset ylläpitivät YYA-henkistä puhetta, mutta perhe- ja lähipiirissä kommentit olivat toisinaan kirpeitä ja vitsailevia.  Epäilevän sanan sanominen Neuvostoliitosta johti Tampereen opiskelijaelämässä pöytäseurueesta sulkemiseen mutta tiukoinkin taistolainen saattoi muutamien Gotes du Rhone –pullojen jälkeen ryhtyä kertomaan, mitä hän todella ajattelee –ihan näin tässä ja nyt luotettavien ihmisten hyvässä seurassa. Seuraavan kerran tavatessa vannotti pitämään suun kiinni.  


Jälkikäteen voi silloista aikaa tulkita monin tavoin. Voi epäillä omia muistojaan ja miettiä, onko taipumusta paranoidisuuteen tai muistojen vääristelyyn. Voi myös muistella, mitä oli tapahtunut 1956 Unkarissa (kuulin tästä usein koska äitini oli Unkarin kansannousun aikaan Tampereella laitoksella synnyttämässä minua ja halusi äkkiä kotiin ja turvaan Kurun korpiin) tai 1968 Tšekkoslovakiassa. Ihan järkeen käypää, että jokainen ihminen otti huomioon elämän- ja maailmankulun ennustamattomuuden ja asetteli sanojaan sen mukaan, ettei ainakaan ensimmäisenä olisi hankaluuksissa, tulisi se uhka mistä suunnasta tahansa. -Minulla on juuri nyt  luvun alla Daphne Kalotayn Russisk Vinter (luulen että on käännetty suomeksikin). Vaikka omat yhteiskunnalliset muistoni ovat pliisuja ja eletty elämäni ikävystyttävää kirjan Ninaan nähden, lukeminen on pistänyt miettimään, mikähän merkitys sillä kaikella oli, mistä puhuminen epämääräisesti oli vaaralista, vaikka oli rauha ja kissat kehräsivät kuistilla.





sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Lukuarvoja


Miten joku ihminen ehtii niin paljon?  

Kjell  Westön  ”Kangastus 38”  on monisärmäinen kuvaus ihmisistä historioineen ennen toista maailmansotaa ja luin sen jännittyneempänä kuin Fred Vargasin dekkarit. Miten tässä käy, mitä näille ihmisille tapahtuu? Westön ihmiset ovat coolin pinnan alla aina jotenkin rikki ja rosolla, moraalisia ja moraalittomia, mikä tekee heistä ihan arvaamattomia ja lukijan hermoille käypiä.  Luin samaan syssyyn Hesarista  jemmaamani Westön päiväkirjan, jota hän oli kirjoittanut Kangastusta työstäessään.  Kangastuksen kanssa samaan aikaan Westö  rakensi vanhoista esseistään ja kolumneistaan  kirjaa ”Halkeamia”, kirjoitti kolumneja, teki tekstiä valokuvakirjaan, esiintyi, teki mitä kaikkea muuta. Hain kirjastosta Halkeamia ja sekä häikäistyin että uuvuin sitä lukiessani. Miten joku ihminen on niin aikaansaava?  Tekstien takana on hurja määrää taustatyötä, hankittua tietoa ja luettua kirjallisuutta.  Vielä enemmän ymmälleen menee, kun Westö kirjoittaa niin paljon siitä, miten mitään ei synny, miten kuljetaan metsissä ja meren rannalla,  eikä kirjoittaminen suju. 

Rauhaa ja huumoria etsivälle suosittelen  Eeva Kilven  ”Kuolinsiivousta”. Ei sillä, etteikö mikä tahansa Eeva Kilven kirjoittama olisi viisasta luettavaa, mutta Kuolinsiivouksessa on pitkän iän tuomaa  terävyyttä  ja haikeutta. Tässä sitä nyt ollaan, muistojen ja tämän päivän kanssa. Kilpi on kirjoittanut lyhyitä runoja ja muistiinpanoja, lukiessa tulee sellainen tunne, että yhdessä hänen kanssaan silmäilee kirjailijan päiväkirjaa ja osallistuu elämän kommentointiin.

Välillä virkistäydyin lukemalla Rovaniemen talousarvion 2014 ja taloussuunnitelman 2015-2017.  Se kertoo miten iso määrä euroja kootaan kasaan ja suunnitellaan käyttää tavalla, joka vaikuttaa n. 60 000 ihmisen arkipäivän elämään. Veikkaan että suurin osa ihmisistä ei ollenkaan tule ajatelleeksi, mikä ruljanssi vaaditaan siihen että ne eurot muuntautuvat henkilökohtaiseksi terveydeksi, lapsen hoitopaikaksi, auratuksi kaduksi ja herraties vaikka miksi, parhaimmillaan siis. Käytetäänhän niitä ihan söhläämiseenkin, tietysti. Mainio lukukokemus, suosittelen kaikille joita asia koskee. 

Ahmin peräjälkeen Fred Vargasin  dekkareita koska Jean-Baptiste Adamsberg ja koko hänen johtamansa komisarioporukka ovat niin tolkuttomia.  Tiimi ei todellakaan ole mikään organisaatiokonsultin unelma, jokainen touhuaa mitä lystää, joku enimmäkseen nukkuu, kuka litkii valkoviiniä päivät pitkät, yksi kopiokone on varattu pulskan kissan lämpimäksi alustaksi.  Sattuma ja intuitio kuljettelevat Adamsbergin murharyhmää vuoroin oikeille ja väärille jäljille, kaukana on linjakas  suunnitelmallisuus. Mutta kummasti asiat loppua kohden ratkeavat, ainakin jollakin tavalla. Ja ainahan voidaan sopia että asia on ratkaistu, kukas sen sanoo.




sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Juoksukausi on ohi


Alun perin pidin koko juoksutouhua umpipöhkönä ja itselleni mahdottomana, mutta tulin houkutelluksi kahdentoista viikon treeniohjelmaan.  Ohjelma on ovela. Se alkaa siitä, että juoksee minuutin ja kaksi, enimmäkseen kävelee. Pikkuhiljaa juoksemisen määrää lisätään varovasti, treenaajan itsetunto pysyy korkealla ja syntyy henkistä pullisteluakin: juoksisinhan minä enemmänkin, mutta kun ohjelma kieltää. Niin edetään kunnes treenaaja juoksee viisi kilometriä tai puoli tuntia. Yhdeksännellä viikolla on jo niin endorfiinikoukussa, että harmittelee niitä päiviä, kun ei saa juosta ja suree elettyjä vuosikymmeniä, jotka tyhmyyttään on elänyt tässä maailmassa juoksematta.  Pääsin kahteenkymmeneen neljään juoksuminuuttiin kunnes  jää ja lumi tekivät juoksemisesta aivan liian jännittävää.

Kuluneen kesän ja syksyn mittaan on puhuttu istumisen vaarallisuudesta ja rummutettu liikunnan autuudesta. Jossain sanomalehdessä oli jokunen viikko sitten otsikoitu että ministeriöt neuvovat istumaan vähemmän.  Jutun mukaan liikkumattomuudesta ei kärsi vain yksilö vaan koko yhteiskunnan kilpailukyky. Ministeriöt haluavat Suomesta liikunnan ja istumattomuuden mallimaan ja luettelevat keiden kaikkien on syytä liikkua enemmän, siis köyhien lasten ja nuorten perheineen, ammattikoululaisten, jne. Pärjäävä porukkahan siis joka tapauksessa liikkuu ja huolehtii kunnostaan muutenkin. Näinhän se menee, epätasa-arvo ja elämäntapojen erilaistuminen on kaikessa, liikunnassa, ruoassa, asumisessa, koko elämässä.

Miesääninen tutkija  radiosta tukki aamulla kaurapuuron kurkkuuni kertomalla, että tulevaisuudessa ruumiillisia töitä arvostetaan enemmän kuin henkisiä koska niissä saa liikkua. –Hienoa, se tietää korkeata kurssia lähihoitajille,  siivoojille, kampaajille ja keittäjille,  jotka voivat työnantajan kustannuksella nauttia myös Hot Joogaa suosivasta treeniympäristöstä.  Suurin fyysinen kuormitushan löytyy nykyään naisten palvelualoilta.  

Koska en tällä kertaa ratkaise kaikkia maailman ongelmia kertaslaagilla, keskityn ihmettelemään omaa reaktiotani. 

Miksi minua pännii tämä joka tuutista tursuava liikunnan ja hyvien elämäntapojen tuputus? Tosielämässä olen taipuvainen olemaan liikuntafriikki, vahdin syömisiäni ja painoani  ja olen lähes täydellinen, ne jokunen punaviinilasillinenkin sopivasti silloin tällöin.  Mutta kun ministeriö asiasta lausuu, pubereettiminäni laittaa kantapäät maahan ja tekee tenän. Ttu. Mitä se teille kuulu mitämä teen? Mä ellliiku mihinkää  ja  varmana alan heti repiin sinistä ällämmää.    Ja luuletteks te että asiat tolla ratkee?

Tarjoan itselleni vastauksia: haluan itse merkityksellistää sen mitä teen, en halua että valtio kertoo, tai ohjaa miten minun tulee elää. Minulle tulee olo kuin sukeltaisin Orwellin maailmaan tai natsi-Saksan ruumiillisuuskulttiin.  Missä on privaattiin ja valtiollisen puuttumisen raja? Kun liikuntaa perustellaan kansallisella kilpailukyvyllä, mitä seuraavaksi?  Entä kun olen vanha enkä enää jaksa?  Valpastaudun tarkkailemaan, onko poliittinen ilmasto sellainen, että sosiaaliset ja rakenteelliset ongelmat haudataan yksilöllisen elämäntapakeskustelun alle?  


Keski-ikäinen tanttaminäni rauhoittelee, että hyväähän ne ministeriössä vain tarkoittavat, joo joo, tottahan se on että liikunta auttaa kaikkeen.  Ja miten muuten olet ajatellut sovittaa yhteen, että vaadit itsellesi oikeutta yksilölliseen merkityksellistämiseen, mutta alat heti mäikkäämään jos yksilölle tarjotaan vastuuta valinnoistaan? 

Vallankumouksesta haaveileva puberteettiminäni  sihahtelee  epäluulosta ja suunnittelee vastaiskua. Tanttaminä levittää jumppamaton lattialle, kiskoo funktionaalista  lihastreeniä ja lupaa huomiselle ihan vain sauvakävelylenkkiä.  Tanttaminä ja puberteettiminä  yrittävät  yhteisvoimin  löytää vatsalihaksia ja taiteilla sauvojen avulla pystyssä liukkailla jalkakäytävillä.   Onneksi niillä on joku puheyhteyskin vielä. Itse asiassa usein ihan jatkuva pälätys.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Tänään katsoin monta tuntia televisiota mutta ostin apteekista pektiiniä



Olen vuosia elänyt ilman televisiota. Se on sujunut oikein mainiosti.  Tarkemmin ajatellen, olen enimmäkseen ollut ilman telkkaria, erilaisista syistä. Kun mustavalkoiset telkkarit 60-luvulla ilmestyivät, totta vimmatussa olisimme veljeni kanssa toivoneet, että meille olisi sellainen hankittu, naapurissakin oli. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut, osin varmaankin köyhyyden vuoksi, osin koska ainoastaan kirjoja arvostava äitimme oli sitä mieltä, että vain lapset ja kehitysvammaiset tarvitsevat televisiota, aikuiselle järkevälle ihmiselle sillä ei ole mitään käyttöä. Yritimme veljeni kanssa mielestämme nokkelasti vedota siihen, että me olemme muuten lapsia, mutta äitimme näytti tosi hämmästyneeltä; ei nyt pidä sekoittaa asioita.

Itsemääräämisoikeuden lisääntyessä huushollissani välillä on ollut  telkkari, välillä ei.  Eniten sitä ehkä tuli katsotuksi silloin kun lapsi oli pieni ja nukkui. Mitä muuta nukkuvan lapsen äiti voi tehdä kuin katsoa telkkaria ja juoruta puhelimessa? Nykyään tietysti roikutaan somessa. Joo. Edellisen telkkarin hain elektroniikkaromun keräilylavalta Utsjoella syksyllä 2007, kun tuli digi ja koko kylä hankki littanoita ja romulava täyttyi toimivista telkkareista. Se pelitti aikansa. Kun se sammui, arvelin että olkoon, onhan se liian vaativaa yrittää seurata samanaikaista liikkuvaa kuvaa ja ääntä, eiommun juttu.  Viime syksynä arvoin ompelukoneen ja telkkarin hankinnan välillä ja päädyin ompelukoneeseen. 

Tänä syksynä yhtäkkiä huomasin tilanneeni 42 tuumaisen lautan, ilman sen syvällisempää reflektointia. Voi niinkin toimia, vaikka pääsääntöisesti pyrin tekemään kaikki ratkaisut monimutkaisen ja –ulotteisen pähkäämisen avulla, jolloin lopputulos voi olla lähes mikä tahansa. Sehän pähkäämisessä jännittävintä onkin.  

Niinpä sitten olisin voinut muutaman päivän raportoida facebookissa että tänään illalla katsoin telkkaria 4/5/4/6 tuntia, pompin kanavalta toiselle, selkää alkoi särkeä ja söin paljon hiilihydraatteja.  Mutta kuka sellaista raportoi? Ei tieteskään, facebookissa kerrotaan että kävin kamariorkesterin konsertissa, pesin  ikkunat ja leivoin mustikkapiirakkaa.  Ja ennen kaikkea: kävin ostamassa apteekista pektiiniä ja tein pihlajanmarjahyytelöä.


Olen huomannut omaksuneeni joitakin äitini  asenteita suhteessa erilaisiin teknologisiin vempaimiin.  Esimerkiksi minusta liikuntakykyinen terve ihminen ei tarvitse autoa. Ajan ajokortin ja hankin auton jos tulen liikuntarajoitteiseksi, enkä jaksa julkisten kulkupelien käyttöön liittyvää siirtyilyä ja tavaroiden raahaamista.  Itsensä henkilöautoon ahtamisessa on minusta aina ollut jotain nöyryyttävää. Ehkä se johtuu siitä, että harvassa autossa on tilaa pitkille koivilleni ja minusta on hankalaa polvet suussa fiilistellä yksityisautoiluun liittyvällä vapaudella. Vaikka mistä sitä tietää? Yhtäkkiä, nyt kun olen harjoitellut tätä spontaaniutta ja reflektoimatonta toimintaa, huomaan tilanneeni netistä auton. Tai mitä niitä nyt on, ehkä mehulingon.

lauantai 31. elokuuta 2013

Valitse itse omat naapurisi



Surffailin Ruotsin puolen kiinteistövälittäjien sivuilla katselemassa kesämökkejä. Tiedättehän,  Ruotsin maaseutu tyhjenee ja vähänkään syrjempänä, erityisesti Norrbottenin läänissä taloja, mökkejä ja tiloja myydään kummallisen halvalla hinnalla.  Osa on tietysti räjähdystilassa  ja ”sopivia nikkarille”. Lähtökohtaisesti olen hylännyt kaikki, joissa verhotustikin viitataan siihen, että itse pitäisi alkaa touhuta erilaisten työkalujen kanssa. Kun yritän osua naulaan, mäiskin kymmenen sentin tarkkuudella minne sattuu ja jälki on sen mukaista.

Joskus sitten eläkkeellä mökki olisi kiva. Sellainen, jossa voi asua puolet vuodesta ja pihassa kasvaa mustaviinimarjapensaita, mansikoita ja isolla aurinkoisella terassilla voi syödä aamiaiseksi  voilla leivottuja kalorittomia croisantteja niin monta kuin haluaa, appelsiinimarmeladin ja prästostin kanssa. Aurinko paistaa kevyesti, ei liian paahteisesti, mehiläiset surraavat riittävän etäällä ja mukava naapuri tulee kysäisemään haluaisinko purkillisen kotitekoista hunajaa.

Ruotsin kiinteistövälittäjien nettisivuilla on älytty, että ihminen on kiinnostunut paitsi aineesta, myös hengestä, ja sivut tarjoavat oivallista materiaalia  sosiaaliseen  tirkistelyyn.  Myynnistä olevan talon ympäristöstä kerrotaan rakennuksen ja tontin lisäksi millaisia livsstilejä alueella harrastetaan. Minkä ikäistä väkeä naapurustossa elelee, siviilisääty, minkä ikäisiä lapsia lorvii vielä kotona, tulotaso ja paljonko on neliöitä käytössä. Lopullisesti alueen asujamiston sielunelämä valkenee kun tsekkaa mitä kirjoja alueella luetaan ja mitä Tv-sarjoja seurataan.  Kätevää. Ja aika pienellä lisävaivalla voi selvittää myös, mitä puoluetta kullakin alueella äänestetään, jos siinä nyt on jotakin kiinnostavaa, kaikki ruotsalaisethan ovat sisimmältään arlalaisia demareita.

Loppupeleissä on hankalaa päättää, millaisia naapureita haluaisin. Mistä voi päätellä että ihminen on mukava tai kiinnostava? Ei ainakaan iästä, asuinneliöistä tai tuloista. Kirjoista? Kuulun Tampereen Tillikassa istuneeseen ikäluokkaan, jonka tapana oli selvittää viiteryhmän kokoonpanoa luettujen kirjailijoiden perusteella. Toisinaan se oli kilpaluettelointia ja enemmän osoitus mahtailun halusta  ja tekoälykköydestä   kuin mistään muusta. Poliittisesti olen huomannut olevani ahdasmielinen. Minusta tuntuu, että en haluaisi että naapurustossani olisi ainakaan paljoa persuja äänestäviä.  Hankalaa tunnustaa, koska samalla kerron olevani tilastollinen keski-ikäinen toimihenkilönainen, joka vierastaa persujen arvomaailmaa. Niin olenkin, mitä sitten?  Symppaan persuissa sitä porukkaa, joka vaatii reilua ja avointa politiikkaa ja nostaa korruptiota ja hyvä veli-kerhoja framille.  Mutta kun Rovaniemen kesäkuun valtuustossa persujen ryhmän nokkamies huusi puheenvuoroa pitäneelle naisvaltuutetulle  ”älä sössötä”, minun henkinen pikkurillini kohosi.  Vähän tapoja, hei?  Olemmeko itsemme stereotypioita ja tilastollisia keskiarvoja?

Haluaisinko itseni oloisia ja tapaisia naapureita? Helpottaisihan se elämää, ei tulisi yllätyksiä, mutta olisi se kyllä tuhottoman tylsää, hohhoijaa. Ehkä mieluiten halusin, että naapurusto olisi kuin pallomeri, jossa on erikokoisia,-värisiä ja -muotoisia palloja. Naapurustomeressä voisi kahlata kun huvittaa, mutta tarvittaessa saa vetäytyä omiin oloihinsa. Ruotsalaisen sosiaalista minusta ei kyllä tule. Joku raja.


Mutta joitakin nikkaritaitoja ihmisellä on syytä olla, edes sen verran että saa taulun seinään. Siksi odotankin innoissani kansalaisopiston kurssiesitettä. Eläkevuosia odotellessa kesämökin hankintaa on syytä alkaa pohjustamaan ja hankkiutua puutyökurssille. Mistä päästä vasaraan otetaan kiinni?  Tästä alkaa kehitys.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

100 vuotta

Olin tänään 100-vuotissynttäreillä. Hilda säteili kauniina ja tyylikkäänä vastaanottamassa onnittelijoiden virtaa. Sinisessä mekossa ja valkoiset helmet kaulassa hän tarkkaili väentulvaa ja sosiaalista suihketta huvittuneen näköisenä. Kun onnittelin sadasta vuodesta, hän kysäisi, miksi kaikki puhuvat sadasta vuodesta, mitäs kummaa tässä nyt on. Äkkiseltään en osannut vastata mitään järkevää.

Tuntuu se kummalta, 100 vuotta tässä maailmassa. Hilda syntyi Venäjän keisarikunnan Suomi- nimiseen suuriruhtinaskuntaan.  Venäjällä hallitsi vielä nelisen vuotta tsaarina Nikolai  II, jonka puolison Aleksandran ja Rasputinin suhde olisi tahkonnut tulosta iltapäivälehdille roppakaupalla jos niitä olisi ollut. Hilda oli vasta muutaman vuoden kun ensimmäinen maailmansota jakoi Eurooppaa uusiksi ja siinä tiimellyksessä Suomi itsenäistyi. Sataan vuoteen mahtuu hurja määrä asioita, joita jopa me 50-luvulla syntyneet olemme lukeneet historian kirjoista ja jotka silloin  tuntuivat olleen jossain kaukana. Vasta vanhetessani olen tajunnut, että syntyessäni toisen maailmansodan päättymisestä oli kulunut vain yksitoista  vuotta. Nyt taaksepäin katsoen vuosi 2002 oli aivan äsken. Ehkä ei ollutkaan kumma, että mummo näytti aina huolestuneelta kun lentokone  lensi yli. Onko se varmasti omia?


Vaikka varmaankin aina ja kaikki ovat kokeneet, että juuri heidän elinaikanaan on elämässä tapahtunut isoja muutoksia, voisi veikata että Hildan elämän aikana ovat tapahtuneet suurimmat muutokset mitä ikinä historian aikana. Turha edes yrittää luetella murto-osaakaan, mikä on muuttunut. Huh, tiedettä, teknologiaa, antibioottia, globalisaatiota,  eläkejärjestelmiä, hiukkaskiihdytintä, geenimanipulaatiota jne.  Tietenkin kysyin Hildan tyttäreltä, mikä selittää sataa vuotta (montakohan kertaa Hilda ja Hildan tyttäret joutuivat näihin hölmistelyihin synttäreillä vastaamaan?)  Tytär arveli sata vuotta syntyvän perimästä, maatalon töiden ja marjanpoiminnan tuomasta hyötyliikunnasta ja itse hankitusta lähiruoasta. Erinomaisena apuna ovat olleet reipas voin syöminen, valoisa ja utelias asenne elämään sekä hilpeä huumorintaju.


Vitsit; minusta on tosi hauskaa ajatella että kun täytän sata vuotta, tyttäreni on 76, nyt seitsemänvuotias tyttärentyttäreni 52, hänen lapsensa 28, mukanaan 4-vuotias sukuketjun pienimmäinen. Meillä on suvussa tapana saada lapsi 24-25 –vuotiaana, jotenkin on  helpompi laskea kun kaikki toimivat suunnilleen samalla tavalla. 



Ajellessamme takaisin kohti kirkonkylää pohdimme, miten tulevassa maailmassa voi kuvitella mitenkään pysyvänsä ajan tasalla  ja kehityksessä mukana kun nytkin tuntuu hankalalta. Koko ajan tulee uusia  härpäkkeitä, jotka alkavat määräillä elämää ja arkisten asioiden hoidosta tehdään yhä vaikeampaa. Arvelimme että ehkä se mikä muuttuu, menettää merkityksensä kun ikää tulee riittävästi. Ilmeisesti siis vanhetessa järki lisääntyy. Pidän himskatin todennäköisenä, että enemmän kuin uudet puhelinmallit tai vaihtuvat valtiot minua kiinnostaa, ovatko minun 76-, 52-, 28- ja 4 –vuotiaat  lapseni, lapsenlapseni jne onnellisia.  

100-vuotiaan tapaamisesta jäi aivan mahdottoman hyvä olo ja monenlaiset ajatukset ja ihmettelyt virisivät päässä pörräämään.   

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kaiken sote-työryhmä



Perustin oman sote-työryhmän. Niitähän pongahtelee esiin kuin korvasieniä kesäkuun alkupäivinä. Perustamassani  sote-ryhmässä ei tarvitse odottaa puheenvuoroa eikä tyytyä kehnoihin kompromisseihin koska olen ryhmän ainoa jäsen.

Siis mistäs sote-uudistuksessa olikaan alunperin kysymys? Vaikea muistaa, koska nyt enimmäkseen puhutaan kuntaliitoksista ja väestömääristä. Sote-jutun lähtöruudussa puhuttiin asiakaslähtöisyydestä, ennaltaehkäisystä, terveyden edistämisestä, peruspalveluiden vahvistamisesta, terveyserojen kaventamisesta, kansalaisten yhdenvertaisesta palveluiden saannista, toimivista palveluketjuista ja epäilemättä kaikesta, mille ei voi kuin nyökytellä.  Mutta miksi kaikki puhe pyörii maantieteen ja alueiden ympärillä?  Mikä on se looginen päättelyketju, jolla sote -uudistuksen lähtökohdat ovat muuttuneet kiistoiksi eri organisaatioiden koosta ja väestöpohjasta?

Mistä suunnasta tähän soppaan pitäisi etsiä ratkaisua? Kysymykseen on tunnettu vastaus: ratkaisu on siellä missä puhutaan sekavasti ja asian ydin on siinä mistä ei puhuta ollenkaan.

Yhden naisen sote-työryhmäni siis paneutuu käsittelemään sekavaa puhetta ja työntää nenänsä siihen mistä ei puhuta.

Puhutaan ensiksi sekavasta puheesta. Useimpien puheessa ovat ihan sekaisin palveluiden järjestäminen ja tuottaminen. Lisäsoppa syntyy, kun rahoituksesta puhutaan erillään palveluiden järjestämisestä.  Jokainen tolkuissaan oleva ymmärtää, että palveluiden järjestämistä ja rahoittamista ei suden surminkaan pidä erottaa toisistaan. Tämän vuoksi sote-pakettiin aina välillä yritetään koplata kuntauudistus ja saada aikaan isoja kuntia, jotka olisivat riittävän suuria järjestämään edes perustason sote-palvelut. Riittävän isojen kuntien aikaansaaminen edellyttäisi pakkoliitoksia, mutta koska pakko -sanasta tulee paha mieli, sama lopputulos yritetään saada aikaan hivuttamalla, esim. nyysitään valtionosuuksia yms. Tästä taas seuraa että sekavaa ruljanssia pidetään vireessä määräämätön aika, istutaan kokouksia, uusia työryhmiä perustellaan ja pullaa kuluu.

Toiseksi puhumme siitä mistä ei puhuta. Sote-uudistuksessa palvelujärjestelmän kokonaisuuden rahoitus on rajattu työskentelyn ulkopuolelle. Asian ydin, eli rahavirtojen kulkeminen (lue politiikka) on suljettu politiikan ulkopuolelle. Rahasta kun ruvettaisiin puhumaan, olisi puhuttava siitä, kuka saa hoitoa ajallaan ja riittävästi, kenen ei tarvitse jonottaa leikkausjonoissa ja kuka elää pidemmän ja hauskemman elämän. Suomalaisen järjestelmän erikoisuus on, että meillä on verorahoilla rakennettu monikanavainen rahoitusjärjestelmä siten, että keskiluokka saa palvelut Kelan ja työnantajan sponsoroimana ja köyhät kuuluvat kunnallisten palveluiden piiriin. Yksityisiä terveydenhuollon palveluita Suomessa ei tosiasiallisesti ole, vaikka sellaisiksi kutsutaan veroparatiiseissa päämajaansa pitäviä hervotonta tulosta tahkoavia terveydenhuoltoalan firmoja. Niiden rahat tulevat isosti Kelata ja paljolti kunnilta, jotka ostavat niiltä palveluita. Kun poliitikot eivät saa puhua politiikasta eli rahasta, he ovat alkaneet kilpailla asiantuntijoiden kanssa ja kaikkien roolit ovat ihan sekaisin. (Kuka muuten päätti, että rahoituksesta ei puhuta ja kuka tästä päätöksestä hyötyy?)

Yksi kiusallinen kysymys jätetään aina käsittelemättä. Maassa, jossa epätasa-arvo on luonnonvalinnan kaltainen tila ja järjestelmän rakenteeseen naulattu, on syytä olla tarkkaavaisena: saavatko ihmiset samanlaisen kohtelun julkisessa palvelujärjestelmässä? En nyt tarkoita vain terveyspalveluita vaan julkisia palveluita ylipäätään. Monet kerrat olen nähnyt miten pienillä, automaattisilla, näkymättömillä, tiedostamattomilla tavoilla ja kyseenalaistamatta ihmiset saavat asemansa, eivät tarpeensa mukaisen kohtelun. Useimmiten en sitä tietenkään edes havaitse, koska olen lähisokea, olenhan tässä järjestelmässä töissä. 

Mitä sitten tämä sote-työryhmä  ehdottaa ratkaisuksi?

Ihan alkajaisiksi voisi tehdä muutamia kuntien pakkoliitoksia. Helsinki, Vantaa, Espoo ja Kauniainen sekä muutama pienempi kaupunki, joiden nimiä en muista, muodostavat alueellisen kokonaisuuden, joka on syytä liittää kokonaisuudeksi heti. Saman tempun voi tehdä muutamille muillekin keskuskaupunki –satelliittikaupunki –alueille. Landella erikoissairaanhoitopiirejä pitää pakkoliittää koska sitä ei omin toimin saada aikaan. Terveys- ja hyvinvointipiirit hoitakoot vaativammat jutut, kuntien perustasolla me kyllä pyöritämme nämä tavalliset taudit ja ihmiselon pulmat. Mutta pliis, ei irroteta sote-palveluita kuntien muista palveluista, siitä ei hyvä seuraa. Ennemmin sitten ne pakkoliitokset, tänks.

Toisekseen: perustetaan yksityiset terveyspalvelut. Tarkoitan ihan oikeasti yksityiset terveyspalvelut, joiden käytön ihmiset itse maksavat jos kerran haluavat niitä käyttää. Julkiset rahat käytettäkööt julkisiin palveluihin. Lopetetaan tämä sumutusjärjestelmä, jossa leikisti yksityisiin palveluihin ohjataan tolkuttomasti verovaroja.

Kolmanneksi: ilman mahtipontisia eettisyysjulistuksia ruvetaan ihan vain huviksemme katsomaan miten kohtelemme ihmisiä ja mikä vaikutus tittelillä, tunnettuudella, kamppeilla, kaveruudella, sukulaisuudella, habituksella ja sen sellaisella on palveluiden saantiin ja laatuun.

Ja jos kelit sallii, tehdään vappuna vallankumous.


maanantai 8. huhtikuuta 2013

Muutoksia ja rutiineja



Joo, muutin siis Muonioon. Joku aika taaksepäin blogissani muistelin miten 29 vuotta sitten pörhelsin etelästä Lappiin, Muonioon. Totta, olihan tämä uusi tuleminen sitä kirjoittaessani jo työn alla. Kertaus on opintojen äiti. Utsjoellakin läksiäisiäni vietettiin kolme kertaa ja joka kerta oli mukana iloista optimismia.

Muuttaminen on aina oma ruljanssinsa vaikka siihen olisi kehittänyt rutiineja ja ns. hyviä käytäntöjä, joita nykyisin on tapana työstää ihan isommalla porukalla. Käytännössä jaoin huushollini kahtia, eli jätin Rovaniemelle suurimman osan tavaramäärästä, jota ei koskaan pitänyt kertyä, ja otin mukaani vain välttämättömimmän, mitä sitäkin on liikaa. On se muuten ihan uskomatonta, miten valtavan määrän esineitä tarvitsee ihminen, joka on koko ikänsä hurskastellut panostavansa yksinkertaiseen elämään.

Muonioon on ollut helppo tulla. Asiat hoituvat, ihmiset ovat käsittämättömän avuliaita ja pulmiin etsitään ratkaisuja. Kun ensimmäisenä iltanani raahasin kaupasta ostoksiani muutaman sata metriä kohti uutta kotiani, pysähtyi auto ja reipas naisihminen kysyi, tarvitsenko kyytiä. No, kieltämättä tuli tarpeeseen. Lyhyellä matkalla pelastajani kertoi olevansa Elina, joka pitää Oloksella ravintolaa, josta saa hyvää ruokaa. Arvatkaa, olenko neuvonut kaikki Elinan Kammarille syömään. Jos luksus pitäisi määritellä, se voisi olla maailma, jossa umpiouto poimitaan kyytiin kun sillä näyttää olevan niin 
painavat kassit.  

Kunnan kiltit talonmiehet ovat keränneet käytöstä poistettuja huonekaluja huusholliini ja mikä parasta, kantoivat sisään kolhiintuneen oven poistettuaan siitä ensin kahvan ja saranat. Rovaniemeltä toin neljä jalkaa. Tasoa, joka on pystyssä ja seinässä kiinni kahdella saranalla, kutsutaan oveksi. Kun samaan tasoon kiinnitetään neljä jalkaa ja se laitetaan horisontaaliseen suhteeseen maapallon kanssa, se on pöytä. Kahva on hyvä ottaa pois ennen muodonmuutosta. Ajatelkaa mikä määrä varastoissa, autotalleissa ja komeroissa on niihin kannettuja ovia ja ihmiset valittavat, ettei voi kutsua kavereita syömään kun ei ole isoa pöytää.  Kun vieraat ovat jo melkein ovella, reippaalla otteella ovi vaikka saranoilta ja jalat alle, liina pöytään ja se on siinä. Muutamalla toistolla pöydän kasaukseen kehittyy rutiini ja siitä tulee hyvä käytäntö.

Jokin diagnoosi varmaankin on ihmisille, joiden pitää jatkuvasti pyrkiä elämään jotenkin liikkuvassa tai ajelehtivassa elämäntilanteessa. Nuorempana ajattelin että samanaikaisesti vakituiset työ, asunto ja mies ovat elämän loppu, sitten se on katsottu, se elämä. Vanhemmiten olen ajatuksissani tullut joustavammaksi, mutta jotain on jäljellä. Jokin nurkka elämässä pitää olla ainakin vähän ilmassa jotta voi tuntea olonsa vapaaksi ja turvalliseksi.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Rosvopaistia



Tämä Pekka Himas-kalabaliikki on herkullinen. Vaikka ei olisi ihmissyöntiin taipuvainen, on ihan hupaista yrittää jäljittää suurinta konnaa. Himasen itsensä päälle voisi vierittää perisynnin, ahneuden, taakkaa, mutta häntä on myös armahdettava periaatteella, että eihän se ole hullu joka pyytää, vaan joka suostuu. Himasen  kompetenssia filosofina tai konsulttina voi pyöritellä makunsa  mukaan. 


Olen kerran kuunnellut Himasta livenä, eikä hän tehnyt minuun vaikutusta, mutta kuinka moni konsultti tekee vaikutuksen tämän ikäiseen naisihmiseen? Ei voi ihmiseltä vaatia. -Sinisen kirjan nettiversiossa oli ihan varteenotettavia ja ok- juttuja ja voihan kirja toimia ponnahduslautana huimille ja hurmaaville ideoille joidenkin pääkopassa. Yksilöllinen ymmärrykseni ei kelpaa yleiseksi mittapuuksi, mutta muutakaan minulla ei ole. Koko tilauksen hinta-laatusuhteeseen otan kantaa myöhemmin kun lopullinen työ valmistuu.
 


Katainen on tyrkyllä rosvopaistiksi, ilman muuta. Hän näyttää junailleen mojovan rahoituksen kaverilleen, ei tietenkään uhkailemalla ja kiristämällä, vaan sivistyneesti keskustelemalla rahoittajien kanssa. Voin hyvin kuvitella, että kahvikupin äärellä käytettiin sanoja fantastinen, innostava, tulevaisuus, oikeudenmukaisuus, kestävä, tasapaino, muutos, jne. Sanoja, joille on vaikea sanoa ei, ja mahdottomaksi ei tulee, kun sanoja käyttää pääministeri. Vai tuleeko? Tutkimus- ja innovaatiorahoja jakavat Suomen Akatemia, Sitra ja Tekes käyttävät merkittävää valtaa kukin omalla sarallaan. Kauimmaksi perustehtävästään tässä Himas-prosessissa näyttäisi pompanneen Suomen Akatemia, jonka jakama rahoitus pitäisi perustua hakemusten korkeatasoiseen arviointiprosessiin. Tekes ja Sitra ovat Suomen Akatemiaa väljemmässä sarjassa rahoituksen jakokriteereiden osalta, mutta yhtäkaikki, ne jakavat yhteiskunnan verovaroja.
 


Lueskelin parina iltana Ilmari Susiluodon hupaisaa kirjaa Lavea luonto –Venäjän-matkaajan elämänohjeita, jossa Susiluoto kertoo, miten asiat hoituvat entisessä emomaassamme. Parhaiten saa palveluita ja etuisuuksia  auttamalla ensin toista ja saattamalla hänet kiitollisuuden ja vastapalveluksen velkaan. Tinkaamalla ja vaatimalla mikään ei etene, ja jos kerran hoituukin,  jokin kompastus on apuun piilotettu.  Omien ja muiden asioiden järjestely perustuu verkostoihin, siihen että tuntee jonkun, joka on ”oma” ja joka meteliä pitämättä junailee mitä pitikin.  Kätsää siellä naapurissa, eikö totta?
 


Naisten päivä meni jotenkin huomaamattomasti. Toisella korvalla kuuntelin radiosta kuinka yksi tasa-arvon este on, etteivät naiset ole samalla tavalla verkostoituneet kuin miehet (vrt edellä). Kummallista, oikeastaan.  Naistenhan sanotaan olevan miehiä sosiaalisesti kyvykkäämpiä ja kaikin tavoin erikoistuneita vuorovaikutukseen ja ihmisten kanssa toimimiseen. Miksi siis näin kyvykkäillä olennoilla ei synny runsaasti tukevia verkostoja ja rihmastoja moneen suuntaan ja tarpeeseen? Yritin keksiä tähän jotain logiikkaa, mutta en taaskaan onnistunut. Ehkä meiltä puuttuvat vaihdon välineet? Ne, joilla synnytetään kiitollisuutta, järjestetään ja saadaan vastapalveluita ja etuisuuksia "omien" kesken. Vai pitäisikö yrittää uskoa, että naisten verkostot olisivat jotenkin toisenlaisella etiikalla toimivia? Hmm.
 

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Vuosien kiertoa




Vuoden kuluttua tulee tasan kolmekymmentä vuotta siitä kun lähdin Tampereelta vuodeksi Lappiin.  Käytössäni oleva kartta oli Tampereen puhelinosuuskunnan kartta Suomesta. Se oli jaettu kahtia siten, että Etelä-Suomi suunnilleen Oulun korkeudelle asti oli ns. normaalikokoisena ja Loppu-Suomi oli kutistettu pieneen mittakaavaan sivun yläreunaan. Kartan perusteella arvioin muuttokohteeni Muonion olevan samassa sumassa Kemi-Tornion kanssa. Tiesin Kemissä olevan rautatieaseman ja olin iloinen, että voin sujuvasti kiepsahtaa aina  viikonloppuna halutessani tapaamaan kavereita Tampereelle.

Kun Torniossa ryhdyin oikomaan jäseniäni –kohta päästään purkamaan pakkauksia –muuttoauton kuljettaja katsahti minuun hämmästyneenä: on tästä vielä semmoiset 260 kilometriä. Koin elämäni ensimmäisen sydänpysähdyksen. Matka jatkui. Metsää. Suota (=jänkää, mitä sanaa en silloin tuntenut). Lunta. Pimeätä. Pakkasta. Lopulta puolen yön aikaan saavuttiin Muonioon.  Onneksi yksi nuori mies ajeli kylän raittia ja osasi neuvoa, missä arveli asuntoni olevan. Lopulta se löytyi helpolla, yhteen rivitalon oveen oli niitattu A4, jossa luki ”Tämä ovi tässä”. Voiko sitä selkeämmin sanoa. Asettauduin kolmevuotiaan tyttäreni kanssa taloksi.

Valmistellessani lähtöä Tampereelta muistissani oli kirkkaasti Kurun Länsi-Tesikon kansakoulun maantiedon oppikirjan lause ”Nykyään Lapissa ei asuta kodassa vaan hirsimajoissa”. Olin varautunut hirsimajan kylmään lattiaan ostamalla suurimman paimentolaismaton mitä Tampereelta löytyi, jotta  tyttärelläni olisi lämmin alue lattialla. Rivitaloasuntomme osoittautui erinomaisen lämpimäksi ja kaikilla mukavuuksilla varustetuksi, tiedoksi vain maantiedon kirjojen väsääjille.

Kevät tuli ja lumet sulivat toukokuussa. Innoissani käänsin nurin rivitalon takapihaa ja kylvin kasvimaan naapureiden varoituksista huolimatta. Takatalvi kuulemma tulee joka tapauksessa. Ja pöh, ei muuta kuin salaatit ja porkkanat kasvamaan. -Takatalvi tuli kesäkuussa ja loppupeleissä kasvimaassani versoa työnsivät vain hernekepit.

Kesä-84 oli kuulemma hurjin sääskivuosi naismuistiin.  Niitä tukki sisään tolkuttomia määriä  ilmastointikanavista ja ihmisen mukana kun ovea vähänkin raotti. Arvelin niistä pääsevän eroon läpivedolla ja avasin yhtäaikaa etu- ja takaoven. Iuuuuuuu! Harmaa ujeltava sääskimassa vyöryi sisään kahdesta ovesta, eikä nokkela läpiveto-teoriani todellakaan toiminut. Mutta imuri pelitti!  Kätevin tapa pyydystää sääsket sisätiloissa on pölynimuri. Sillä ne saa imaistua kätsästi myös katosta, jonne ne pakenevat alamaailmassa riehuvaa ihmistä.

Olin tyylipuhdas tulokas, joka teki omia päätelmiään sillä tiedolla mitä sattui olemaan, uskoi päätelmiinsä ja mikä pahinta, esitteli niitä myös ääneen muille. Muistan ikuisesti sen tyrmistyneen hiljaisuuden, joka syntyi kahvipöydässä kun pikku smalltalkina kysäisin, miksi metsätyömiehet ovat kiskoneet jalkarätit räystäälle kuivumaan? Kesti jonkun aikaa ennen kuin pääsimme yhteisymmärrykseen, että kyse oli kuivalihoista. Taustaksi kerrottakoon, että olen siis ihan oikeasti maalta ja isäni teki metsätöitä ja käytti saappaissa flanellisia jalkarättejä. Halusin siis osoittaa olevani perillä asioista, ihan kokemusperäisesti.

Lappilainen metsänhoito vaivasi muutoinkin tulokkaan mieltä. Suhtaudun edelleenkin maahan ja metsään hyvin vakavasti ja maalaisgeeneissäni on selvä käsitys, että ainoata oikeata omistamista on maan omistaminen (joo joo, totta kai osaan nämä maata-ei-kukaan-voi-omistaa  -jutut). No, siis joka tapauksessa pientilallisten Pohjois-Hämeessä olin oppinut, että ainoastaan juopot, hulttiot ja holtittomat myyvät metsää. Kunnollisten ihmisten taloissa metsä säästetään pahan päivän varalle. TsiiSÖS, kun näin nämä Lapin avohakkuuaukeat! Sosiaalitantan sieluni kääntyi ympäri: tätä juoppouden määrää! Tätä työmaata! –Muistan myös ne kummeksuvat ilmeet, kun yritin kollegoilta kysellä,  miten he olivat  työssään tästä avohakkuiden ilmentämästä hillittömästä juoppoudesta selvinneet. Minulle jäi jotenkin sellainen tunne, että päättelyketjuani ei ymmärretty. Ehkä en osannut ilmaista itseäni riittävän selkeästi.

Lapissa asumisen kolmen tasakymmenen vuosipäivään on siis vielä vuosi aikaa, nyt voin alkaa mietiskellä miten tilaisuutta sitten juhlistan. Kun ei ole metsääkään.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Kaikki muut tietää miten suihkukaappi pestään



Pesin tänään suihkukaapin.  Olin pohtinut asiaa pitkään ja keskustellut muutamien ystävieni kanssa ja yrittänyt urkkia, onko jollain tiedossa jotain konstia, miten se tehdään kohtuullisen kepeästi ja vaivattomasti. Useimpien ihmisten mielestä suihkukaapin pesu edellyttää höyrypesurin hankintaa ja täytyy myöntää, että olin miettinyt sitä itsekin. Olisihan se kätsä, ehkä. Toisaalta ajatus että taas huusholliin pitäisi hankkia jokin kone jotakin tai joitakin rajattuja töitä varten estää tehokkaasti hankkimasta moista vempainta.

Alun perin olen kuulunut niihin ihmisiin, joiden mielestä huushollin luuttaamisesta on selviydyttävä Fairin, Omon ja vanhan T-paidan avulla mutta vuosien saatossa olen tietenkin luistanut jonkinlaiseen vaatimattomaan varustelukierteeseen. Korostan vaatimattomaan. Kaikkineen olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka kevyillä ranneliikkeillä pitävät nurkat tip top järjestyksessä ja siinä samalla pyöräyttävät piirakan pöytään ja pakkaseen ja tarjoavat päivälliseksi jotain eksoottista herkkua, jota syödään Tonga-saarten eteläosissa.

En pidä itseäni erityisen epäkäytännöllisenä ja luoja varjelkoon, elämässäni on totta vie käynyt ihmissuhteita, joiden epäkäytännöllisyys on ollut lähes yhteiskunnalle vaarallista. Silti ihmettelen joitakin kummallisia tapojani. Hyvin harvoin esimerkiksi laitan takin vetoketjun kiinni ja puen myssyn ja lapaset päälleni sisällä kun menen ulos. Ei tietenkään, paukkasen ulos puolipukeissa ja puen päällimmäiset vaatteet kävellessäni vaikka ei olisi mikään kiire minnekään. Ruokakaupassa ajattelen selvitä nopeasti ja helpommalla, jätän korin ottamatta ja alan kerätä ostoksia syliini, mistä seuraa että liikkuminen on melkoista taitelua kun yrittää olla tiputtelematta tavaroita. Ja joku riivatun purkki  tietysti vuotaa rinnuksille. Asuntokaupan pystyn päättämään neljässä sekunnissa mutta jäätelöaltaalla käytän tolkuttomasti aikaa jäätelön valitsemiseen. Lopuksi otan valkosuklaalla kuorrutetun Magnumin, minkä jälkeen pidän itselleni sisäisen kehityskeskustelun,  että edes joskus voisit kokeilla jotain uutta.

torstai 31. tammikuuta 2013

Suositeltavaa lukemista täysi-ikäisille


Olen kaimaani Päivi  Istalaa vajaat kymmenen vuotta nuorempi. Hän kuuluu kuuluisiin suuriin ikäluokkiin, joita me hieman nuoremmat kutsumme myös termiiteiksi, missä luonnollisestikin on mukana reipas annos kateutta.  Joka tapauksessa Päivi Istala kuului  myös niihin Peppi Pitkätossuihin, joita me  vimmatusti ihailimme.  Halusimme tulla hänen kaltaisekseen rohkeaksi, oikeudenmukaisuutta puolustavaksi ja sanavalmiiksi.  Tai osa meistä, tokihan useimmat  tajusivat jo pieninä, että harmiahan sellaisesta tulee ja parempi olla nätisti.

Nyt isona Päivi Istalan hyvissä ajoin kirjoittamien muistelmien lukeminen oli elähdyttävä matka lähihistoriaan, josta jotakin muistaa itsekin. Päivi Istala kirjoittaa hyytävän suorasukaisesti , mikään armollinen muistelija hän ei ole, ei itselleen eikä muille.  Auki valaistaan omat ja lähipiirin sairaudet, alkoholismit ja sekopäisyydet siinä missä työpaikkariidat ja muut rettelöt.  Peppi Pitkätossuissa on aina monet puolensa, jytyn julkikuvan rinnalla Istala kuvaa itseään myös arkana ja ujona. Kirjaa lukiessa tulee myös välillä kuva hiukan rasittavasta tavasta koukuttua oikeudenmukaisuuden  hakemiseen, mikä  on aika tyypillistä monille meille  maailmanparantajien alatyypeille. Mutta Istala on rautaa, jota toivoisi voitavan monistaa.

Istalan jälkeen laskin adrenaliinitasoja ja otin kirjahyllystä ikuisen rakkauteni Tito  Collianderin, tällä kertaa Kahdet kasvot, joka kertoo kirjailijan nuoruusvuosista  1920-luvulla Porvoossa ja Helsingissä. Oooh , miten joku voi osata kirjoittaa niin kirkasta, levollista, suoraa ja kaunista tekstiä. Pysähtyä ihmettelemään pieniä asioita ja tunnelmia, jatkaa kulkuaan,  elää tässä maailmassa ja olla etäältä viisas. Muistan, miten intensiivisesti lapsena kuuntelin kun Tuomas Anhava luki Ristisaattoa radiossa.  Joitakin luennan synnyttämiä kuvia on vieläkin ihan selkeinä päässäni ja olen varma, etteivät ne ole syntyneet myöhempien omien lukukokemusten pohjalta.  Edellisen ja tämän virkkeen välissä laitoin pyynnön Yleen että luennan saisi uusintana. Jäädään odottelemaan vastausta.

Shokkitäräyksen Collianderin nostattamalle seesteiselle henkisyydelle aiheutin tarttumalla David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Esseitä ja argumentteja kokoelmaan.  Miten hummeri kärsii keitettäessä tai pornofilmejä tehdään? Mitä humanistin on syytä oppia tässä elämässä, kuinka kehnoissa tuulioloissa pelataan tennistä tai mitä tapahtuu huvijahdilla ?  Wallace katsoo maailmaan ja oman pään sisään eikä kummassakaan näytä hääppöiseltä. Groteskia kuvausta ja syväeettistä pohdintaa. Puuduttavaa yksityiskohtaisuutta, joka tekee mieli hyppiä yli mutta ei kuitenkaan.  En suosittele Wallacea kyynisyyteen taipuvaisille koska sitä ominaisuutta hän  kykenee vahvistamaan sinnikkäimmässäkin hörhöilijässä.

Mitäs minä sitten lukisin?  

torstai 24. tammikuuta 2013

Karhu nukkuu pesässä mutta puhutsä suomee?




Olen seurannut ns. ulkomaalaisen suomen opiskelua, sellaista ihan alkutekijöistä alkavaa pinnistelyä, jossa aloitetaan aidosta nollatasosta. Koska minulla ei ole minkäänlaista pedagogista pätevyyttä, minulla on kielen opettamisesta ja oppimisesta paljon mielipiteitä ja tiedän kuinka homma pitäisi hoitaa.

Kielikurssilla opitaan ihan järkeviä asioita kuten leipä, maito, makkara, juusto, lautanen, kauppa, auto, lukuja, viikonpäiviä, kuukausia jne. Silti minusta hauskaa on, että ensimmäisinä päivinä kaupunkilaiset opiskelijat oppivat tietämään että Suomessa on hirviä, susia, pöllöjä ja lokkeja. Ulkomailta tullut oppii kolmantena kurssipäivänä että ”karhu nukkuu pesässä”. Se on hyvä talvella tietää, koska elleivät ne nukkuisi pesässä, niitä keikkuisi pitkin kyliä, katsokaa vain miten niitä kevään tullen saa väistellä puistoissa ja hätistellä luudalla alas parvekkeelta.

Kävin avuliaasti lainaamassa kirjastosta suomen kielen alkeiskursseja opintojen tueksi. Mitä ihmettä, mitä kieltä? ”Mennäänks kiskalle? Onks kaikki mukana? Mitä me ostetaan sun synttäreitä varten? Ku nyt kerta on kakskytviis-vuotis synttärit niin pitää kai ostaa pari puolloa kuohuviiniä. Puhutsä suomee? ” Jne, jne. Suomea ulkomaalaisille opettavat kirjat ovat kummallista Helsingin-seudun paikallismurretta tavoittelevaa sopotusta. Miksi ulkomaalaisille ei opeteta kunnollista kieltä?  

Ei totta vie ole kumma että maahanamuuttajien kielitaito pysyy huonona, jos heille ei edes opeteta suomea vaan jonkinlaista puolikieltä. Onko huonon kielenopetuksen tarkoituskin pitää ulkomaalainen ulkona, kielihän on mitä kätevin ulossuljennan muoto, monin tavoin. Kun et osaa puhua etkä varsinkaan kirjoittaa yleiskieltä, vaikutat aina epäaikuiselta ja mahdollisuutesi opiskeluun ja työnsaantiin ovat kieltä osaavaa kantaväestöä heikommat. Onks tässä joku piilo-opetussuunnitelma, siis, niinku hei?

Moniko meistä suostuisi siihen että lapsillemme ja lapsenlapsillemme opetettaisiin koulussa suomea jotenkin sinne päin?

   
Kirjallisuus:
Abondolo, Daniel (2009) Colloquial Finnish. The  Complete Course for Beginners. Routledge. Taylor & Fransis Group. London and New York.

Berg, Maarit ja Silferberg Leena (2004) Kato hei, puhekielen alkeet. Finn Lectura. Helsinki.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Matkoilla


Tässä välillä olen ehtinyt olla ulkomailla ja lentsussa, jotka kokemuksena muistuttavat toisiaan. Molemmissa on jotenkin pihalla arjesta ja normaalista. Ulkomaa tosin oli lähimaa Norja ja lentsu jatkuu vielä. Lentsu-matkalla tuntuu olevan paljon muutakin väkeä, ja lehdissä luvataan, että helmikuussa tulee oikein kunnon trippi, ellei ole rokottanut itseään.

Jonkinasteinen sairastelu on melkeinpä mukavaa. Kun kuumemittari näyttää 37, aikuinen ihminen on jo siinä kunnossa että tärisee ja hytisee, pääkoppa ei toimi sitäkään vähää kuin normaalisti ja keuhkot alkavat lupaavasti vingahdella. Silloin on kerrassaan ihanaa kömpiä peiton alle, avata radio ja aloittaa epämääräinen lillunta unen ja valveen rajamaastossa kuunnellen yle ykkösen hyvin toimitettuja asiaohjelmia ja konsertteja, joissa ei synny äkillisiä rähähdyksiä tai mekkaloita unta häiritsemään. Ylepuhe on myös mainio, mutta hapannuin sille siinä vaiheessa kun ohjelmistoon ilmestyi urheilua ja kieltämättä siellä on aika paljon uusintoja. Kuuntelen muutenkin aika paljon radiota, se jotenkin sopii minulle, yksinkertaiselle sielulle. Televisiota en omista, se on jotenkin liian vaativa kun siinä on sekä ääni että kuva ja vielä yhtä aikaa.  

Ei suhteeni kaikkiin radio-ohjelmiinkaan ole samanlainen ja eri kanavat vastaavat eri tarpeeseen. Erityisessä kiitollisuudenvelassa olen myös yleX:lle.  Utsjoella asuessani pari kesää sitten siellä oli ihan kamalasti sopuleita ja myyriä. Sopulit rähisivät pääosin ulkona keskenään, mutta myyrät olivat pahuksen sosiaalisia ja pyrkivät sisälle kaikista mahdollisista koloista ja joka tilanteessa. Kerrankin kun kuivasin pussilakanoita ulkona, yksi myyrä oli ilmeisesti kömpinyt lepäilemään kuin riippukeinuun pussilakanan sisään ja kulkeutui pyykin mukana sisälle. Voin vieläkin tuntea sen pikkuruiset varpaat jalkapöydälläni, kun se liukui pois pussilakanasta ja istahti jalkani päälle luoden suurilla pyöreillä silmillään hämmästyneen katseen minuun: ooh, oletpa sinä iso siellä korkealla! Fiuuh, myyrän kaappaisu pussilakanaan ja lakananyytti ulos. Reaktiot pelasivat. Ja jatkossa pyykit kuivuivat sisällä.

Mutta takaisin yleX:ään. Olin lähdössä muutamaksi viikoksi pois kotoani ja pelkäsin myyrien invaasiota. Sain naapuriltani hyvän vinkin että myyrät pelkäävät ääniä, mutta ne tottuvat toistuviin ja tasaisiin ääniin, älykköjä  kun ovat. Pohdimme yhdessä, mikä olisi mahdollisimman epätasainen ja ennakoimaton äänimaailma, joka tekisi myyristä hermoraunioita, jos ne löytäisivät pienenkin kolon josta kurkistaa sisään. Päädyimme yleX:ään. Latasin kanavan täysille huutamaan yötäpäivää ja toisin kuin kaikissa muissa hetkeksi tyhjilleen jätetyissä taloissa, myyristä ei näkynyt pipanaakaan. Radio on hieno keksintö ja yle1 ja yleX ovat hyviä kanavia.