torstai 31. tammikuuta 2013

Suositeltavaa lukemista täysi-ikäisille


Olen kaimaani Päivi  Istalaa vajaat kymmenen vuotta nuorempi. Hän kuuluu kuuluisiin suuriin ikäluokkiin, joita me hieman nuoremmat kutsumme myös termiiteiksi, missä luonnollisestikin on mukana reipas annos kateutta.  Joka tapauksessa Päivi Istala kuului  myös niihin Peppi Pitkätossuihin, joita me  vimmatusti ihailimme.  Halusimme tulla hänen kaltaisekseen rohkeaksi, oikeudenmukaisuutta puolustavaksi ja sanavalmiiksi.  Tai osa meistä, tokihan useimmat  tajusivat jo pieninä, että harmiahan sellaisesta tulee ja parempi olla nätisti.

Nyt isona Päivi Istalan hyvissä ajoin kirjoittamien muistelmien lukeminen oli elähdyttävä matka lähihistoriaan, josta jotakin muistaa itsekin. Päivi Istala kirjoittaa hyytävän suorasukaisesti , mikään armollinen muistelija hän ei ole, ei itselleen eikä muille.  Auki valaistaan omat ja lähipiirin sairaudet, alkoholismit ja sekopäisyydet siinä missä työpaikkariidat ja muut rettelöt.  Peppi Pitkätossuissa on aina monet puolensa, jytyn julkikuvan rinnalla Istala kuvaa itseään myös arkana ja ujona. Kirjaa lukiessa tulee myös välillä kuva hiukan rasittavasta tavasta koukuttua oikeudenmukaisuuden  hakemiseen, mikä  on aika tyypillistä monille meille  maailmanparantajien alatyypeille. Mutta Istala on rautaa, jota toivoisi voitavan monistaa.

Istalan jälkeen laskin adrenaliinitasoja ja otin kirjahyllystä ikuisen rakkauteni Tito  Collianderin, tällä kertaa Kahdet kasvot, joka kertoo kirjailijan nuoruusvuosista  1920-luvulla Porvoossa ja Helsingissä. Oooh , miten joku voi osata kirjoittaa niin kirkasta, levollista, suoraa ja kaunista tekstiä. Pysähtyä ihmettelemään pieniä asioita ja tunnelmia, jatkaa kulkuaan,  elää tässä maailmassa ja olla etäältä viisas. Muistan, miten intensiivisesti lapsena kuuntelin kun Tuomas Anhava luki Ristisaattoa radiossa.  Joitakin luennan synnyttämiä kuvia on vieläkin ihan selkeinä päässäni ja olen varma, etteivät ne ole syntyneet myöhempien omien lukukokemusten pohjalta.  Edellisen ja tämän virkkeen välissä laitoin pyynnön Yleen että luennan saisi uusintana. Jäädään odottelemaan vastausta.

Shokkitäräyksen Collianderin nostattamalle seesteiselle henkisyydelle aiheutin tarttumalla David Foster Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Esseitä ja argumentteja kokoelmaan.  Miten hummeri kärsii keitettäessä tai pornofilmejä tehdään? Mitä humanistin on syytä oppia tässä elämässä, kuinka kehnoissa tuulioloissa pelataan tennistä tai mitä tapahtuu huvijahdilla ?  Wallace katsoo maailmaan ja oman pään sisään eikä kummassakaan näytä hääppöiseltä. Groteskia kuvausta ja syväeettistä pohdintaa. Puuduttavaa yksityiskohtaisuutta, joka tekee mieli hyppiä yli mutta ei kuitenkaan.  En suosittele Wallacea kyynisyyteen taipuvaisille koska sitä ominaisuutta hän  kykenee vahvistamaan sinnikkäimmässäkin hörhöilijässä.

Mitäs minä sitten lukisin?  

torstai 24. tammikuuta 2013

Karhu nukkuu pesässä mutta puhutsä suomee?




Olen seurannut ns. ulkomaalaisen suomen opiskelua, sellaista ihan alkutekijöistä alkavaa pinnistelyä, jossa aloitetaan aidosta nollatasosta. Koska minulla ei ole minkäänlaista pedagogista pätevyyttä, minulla on kielen opettamisesta ja oppimisesta paljon mielipiteitä ja tiedän kuinka homma pitäisi hoitaa.

Kielikurssilla opitaan ihan järkeviä asioita kuten leipä, maito, makkara, juusto, lautanen, kauppa, auto, lukuja, viikonpäiviä, kuukausia jne. Silti minusta hauskaa on, että ensimmäisinä päivinä kaupunkilaiset opiskelijat oppivat tietämään että Suomessa on hirviä, susia, pöllöjä ja lokkeja. Ulkomailta tullut oppii kolmantena kurssipäivänä että ”karhu nukkuu pesässä”. Se on hyvä talvella tietää, koska elleivät ne nukkuisi pesässä, niitä keikkuisi pitkin kyliä, katsokaa vain miten niitä kevään tullen saa väistellä puistoissa ja hätistellä luudalla alas parvekkeelta.

Kävin avuliaasti lainaamassa kirjastosta suomen kielen alkeiskursseja opintojen tueksi. Mitä ihmettä, mitä kieltä? ”Mennäänks kiskalle? Onks kaikki mukana? Mitä me ostetaan sun synttäreitä varten? Ku nyt kerta on kakskytviis-vuotis synttärit niin pitää kai ostaa pari puolloa kuohuviiniä. Puhutsä suomee? ” Jne, jne. Suomea ulkomaalaisille opettavat kirjat ovat kummallista Helsingin-seudun paikallismurretta tavoittelevaa sopotusta. Miksi ulkomaalaisille ei opeteta kunnollista kieltä?  

Ei totta vie ole kumma että maahanamuuttajien kielitaito pysyy huonona, jos heille ei edes opeteta suomea vaan jonkinlaista puolikieltä. Onko huonon kielenopetuksen tarkoituskin pitää ulkomaalainen ulkona, kielihän on mitä kätevin ulossuljennan muoto, monin tavoin. Kun et osaa puhua etkä varsinkaan kirjoittaa yleiskieltä, vaikutat aina epäaikuiselta ja mahdollisuutesi opiskeluun ja työnsaantiin ovat kieltä osaavaa kantaväestöä heikommat. Onks tässä joku piilo-opetussuunnitelma, siis, niinku hei?

Moniko meistä suostuisi siihen että lapsillemme ja lapsenlapsillemme opetettaisiin koulussa suomea jotenkin sinne päin?

   
Kirjallisuus:
Abondolo, Daniel (2009) Colloquial Finnish. The  Complete Course for Beginners. Routledge. Taylor & Fransis Group. London and New York.

Berg, Maarit ja Silferberg Leena (2004) Kato hei, puhekielen alkeet. Finn Lectura. Helsinki.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Matkoilla


Tässä välillä olen ehtinyt olla ulkomailla ja lentsussa, jotka kokemuksena muistuttavat toisiaan. Molemmissa on jotenkin pihalla arjesta ja normaalista. Ulkomaa tosin oli lähimaa Norja ja lentsu jatkuu vielä. Lentsu-matkalla tuntuu olevan paljon muutakin väkeä, ja lehdissä luvataan, että helmikuussa tulee oikein kunnon trippi, ellei ole rokottanut itseään.

Jonkinasteinen sairastelu on melkeinpä mukavaa. Kun kuumemittari näyttää 37, aikuinen ihminen on jo siinä kunnossa että tärisee ja hytisee, pääkoppa ei toimi sitäkään vähää kuin normaalisti ja keuhkot alkavat lupaavasti vingahdella. Silloin on kerrassaan ihanaa kömpiä peiton alle, avata radio ja aloittaa epämääräinen lillunta unen ja valveen rajamaastossa kuunnellen yle ykkösen hyvin toimitettuja asiaohjelmia ja konsertteja, joissa ei synny äkillisiä rähähdyksiä tai mekkaloita unta häiritsemään. Ylepuhe on myös mainio, mutta hapannuin sille siinä vaiheessa kun ohjelmistoon ilmestyi urheilua ja kieltämättä siellä on aika paljon uusintoja. Kuuntelen muutenkin aika paljon radiota, se jotenkin sopii minulle, yksinkertaiselle sielulle. Televisiota en omista, se on jotenkin liian vaativa kun siinä on sekä ääni että kuva ja vielä yhtä aikaa.  

Ei suhteeni kaikkiin radio-ohjelmiinkaan ole samanlainen ja eri kanavat vastaavat eri tarpeeseen. Erityisessä kiitollisuudenvelassa olen myös yleX:lle.  Utsjoella asuessani pari kesää sitten siellä oli ihan kamalasti sopuleita ja myyriä. Sopulit rähisivät pääosin ulkona keskenään, mutta myyrät olivat pahuksen sosiaalisia ja pyrkivät sisälle kaikista mahdollisista koloista ja joka tilanteessa. Kerrankin kun kuivasin pussilakanoita ulkona, yksi myyrä oli ilmeisesti kömpinyt lepäilemään kuin riippukeinuun pussilakanan sisään ja kulkeutui pyykin mukana sisälle. Voin vieläkin tuntea sen pikkuruiset varpaat jalkapöydälläni, kun se liukui pois pussilakanasta ja istahti jalkani päälle luoden suurilla pyöreillä silmillään hämmästyneen katseen minuun: ooh, oletpa sinä iso siellä korkealla! Fiuuh, myyrän kaappaisu pussilakanaan ja lakananyytti ulos. Reaktiot pelasivat. Ja jatkossa pyykit kuivuivat sisällä.

Mutta takaisin yleX:ään. Olin lähdössä muutamaksi viikoksi pois kotoani ja pelkäsin myyrien invaasiota. Sain naapuriltani hyvän vinkin että myyrät pelkäävät ääniä, mutta ne tottuvat toistuviin ja tasaisiin ääniin, älykköjä  kun ovat. Pohdimme yhdessä, mikä olisi mahdollisimman epätasainen ja ennakoimaton äänimaailma, joka tekisi myyristä hermoraunioita, jos ne löytäisivät pienenkin kolon josta kurkistaa sisään. Päädyimme yleX:ään. Latasin kanavan täysille huutamaan yötäpäivää ja toisin kuin kaikissa muissa hetkeksi tyhjilleen jätetyissä taloissa, myyristä ei näkynyt pipanaakaan. Radio on hieno keksintö ja yle1 ja yleX ovat hyviä kanavia.