Joo, muutin siis Muonioon. Joku aika taaksepäin blogissani muistelin miten 29 vuotta sitten pörhelsin etelästä Lappiin,
Muonioon. Totta, olihan tämä uusi tuleminen sitä kirjoittaessani jo työn alla.
Kertaus on opintojen äiti. Utsjoellakin läksiäisiäni vietettiin kolme kertaa ja
joka kerta oli mukana iloista optimismia.
Muuttaminen on aina oma ruljanssinsa vaikka siihen olisi
kehittänyt rutiineja ja ns. hyviä käytäntöjä, joita nykyisin on tapana työstää
ihan isommalla porukalla. Käytännössä jaoin huushollini kahtia, eli jätin
Rovaniemelle suurimman osan tavaramäärästä, jota ei koskaan pitänyt kertyä, ja
otin mukaani vain välttämättömimmän, mitä sitäkin on liikaa. On se muuten ihan
uskomatonta, miten valtavan määrän esineitä tarvitsee ihminen, joka on koko
ikänsä hurskastellut panostavansa yksinkertaiseen elämään.
Muonioon on ollut helppo tulla. Asiat hoituvat, ihmiset ovat
käsittämättömän avuliaita ja pulmiin etsitään ratkaisuja. Kun ensimmäisenä
iltanani raahasin kaupasta ostoksiani muutaman sata metriä kohti uutta kotiani,
pysähtyi auto ja reipas naisihminen kysyi, tarvitsenko kyytiä. No, kieltämättä
tuli tarpeeseen. Lyhyellä matkalla pelastajani kertoi olevansa Elina, joka
pitää Oloksella ravintolaa, josta saa hyvää ruokaa. Arvatkaa, olenko neuvonut
kaikki Elinan Kammarille syömään. Jos luksus pitäisi määritellä, se voisi olla
maailma, jossa umpiouto poimitaan kyytiin kun sillä näyttää olevan niin
painavat
kassit.
Kunnan kiltit talonmiehet ovat keränneet käytöstä
poistettuja huonekaluja huusholliini ja mikä parasta, kantoivat sisään kolhiintuneen
oven poistettuaan siitä ensin kahvan ja saranat. Rovaniemeltä toin neljä
jalkaa. Tasoa, joka on pystyssä ja seinässä kiinni kahdella saranalla, kutsutaan
oveksi. Kun samaan tasoon kiinnitetään neljä jalkaa ja se laitetaan
horisontaaliseen suhteeseen maapallon kanssa, se on pöytä. Kahva on hyvä ottaa
pois ennen muodonmuutosta. Ajatelkaa mikä määrä varastoissa, autotalleissa ja
komeroissa on niihin kannettuja ovia ja ihmiset valittavat, ettei voi kutsua
kavereita syömään kun ei ole isoa pöytää. Kun vieraat ovat jo melkein ovella, reippaalla
otteella ovi vaikka saranoilta ja jalat alle, liina pöytään ja se on siinä. Muutamalla
toistolla pöydän kasaukseen kehittyy rutiini ja siitä tulee hyvä käytäntö.
Jokin diagnoosi varmaankin on ihmisille, joiden pitää
jatkuvasti pyrkiä elämään jotenkin liikkuvassa tai ajelehtivassa
elämäntilanteessa. Nuorempana ajattelin että samanaikaisesti vakituiset työ, asunto ja mies
ovat elämän loppu, sitten se on katsottu, se elämä. Vanhemmiten olen
ajatuksissani tullut joustavammaksi, mutta jotain on jäljellä. Jokin nurkka
elämässä pitää olla ainakin vähän ilmassa jotta voi tuntea olonsa vapaaksi ja
turvalliseksi.
Mä kyllä tykkään susta just tollaisena! Älä vain yritäkään muuttua.
VastaaPoistaSmack!
VastaaPoista