Miten joku ihminen ehtii niin paljon?
Kjell
Westön ”Kangastus 38” on monisärmäinen kuvaus ihmisistä
historioineen ennen toista maailmansotaa ja luin sen jännittyneempänä kuin Fred
Vargasin dekkarit. Miten tässä käy, mitä näille ihmisille tapahtuu? Westön
ihmiset ovat coolin pinnan alla aina jotenkin rikki ja rosolla, moraalisia ja
moraalittomia, mikä tekee heistä ihan arvaamattomia ja lukijan hermoille käypiä. Luin samaan syssyyn Hesarista jemmaamani Westön päiväkirjan, jota hän oli
kirjoittanut Kangastusta työstäessään. Kangastuksen kanssa samaan aikaan Westö rakensi vanhoista esseistään ja
kolumneistaan kirjaa ”Halkeamia”,
kirjoitti kolumneja, teki tekstiä valokuvakirjaan, esiintyi, teki mitä kaikkea
muuta. Hain kirjastosta Halkeamia ja sekä häikäistyin että uuvuin sitä
lukiessani. Miten joku ihminen on niin aikaansaava? Tekstien takana on hurja määrää taustatyötä,
hankittua tietoa ja luettua kirjallisuutta.
Vielä enemmän ymmälleen menee, kun Westö kirjoittaa niin paljon siitä, miten mitään ei synny, miten kuljetaan metsissä ja meren rannalla, eikä kirjoittaminen suju.
Rauhaa ja huumoria etsivälle suosittelen Eeva Kilven
”Kuolinsiivousta”. Ei sillä, etteikö mikä tahansa Eeva Kilven
kirjoittama olisi viisasta luettavaa, mutta Kuolinsiivouksessa on pitkän iän
tuomaa terävyyttä ja haikeutta. Tässä sitä nyt ollaan, muistojen
ja tämän päivän kanssa. Kilpi on kirjoittanut lyhyitä runoja ja muistiinpanoja,
lukiessa tulee sellainen tunne, että yhdessä hänen kanssaan silmäilee
kirjailijan päiväkirjaa ja osallistuu elämän kommentointiin.
Välillä virkistäydyin lukemalla Rovaniemen talousarvion 2014
ja taloussuunnitelman 2015-2017. Se
kertoo miten iso määrä euroja kootaan kasaan ja suunnitellaan käyttää tavalla,
joka vaikuttaa n. 60 000 ihmisen arkipäivän elämään. Veikkaan että suurin
osa ihmisistä ei ollenkaan tule ajatelleeksi, mikä ruljanssi vaaditaan siihen
että ne eurot muuntautuvat henkilökohtaiseksi terveydeksi, lapsen hoitopaikaksi,
auratuksi kaduksi ja herraties vaikka miksi, parhaimmillaan siis. Käytetäänhän
niitä ihan söhläämiseenkin, tietysti. Mainio lukukokemus, suosittelen kaikille
joita asia koskee.
Ahmin peräjälkeen Fred Vargasin dekkareita koska Jean-Baptiste Adamsberg ja
koko hänen johtamansa komisarioporukka ovat niin tolkuttomia. Tiimi ei todellakaan ole mikään organisaatiokonsultin
unelma, jokainen touhuaa mitä lystää, joku enimmäkseen nukkuu, kuka litkii
valkoviiniä päivät pitkät, yksi kopiokone on varattu pulskan kissan lämpimäksi
alustaksi. Sattuma ja intuitio
kuljettelevat Adamsbergin murharyhmää vuoroin oikeille ja väärille jäljille,
kaukana on linjakas suunnitelmallisuus.
Mutta kummasti asiat loppua kohden
ratkeavat, ainakin jollakin tavalla. Ja ainahan voidaan sopia että asia on
ratkaistu, kukas sen sanoo.