sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Lukuarvoja


Miten joku ihminen ehtii niin paljon?  

Kjell  Westön  ”Kangastus 38”  on monisärmäinen kuvaus ihmisistä historioineen ennen toista maailmansotaa ja luin sen jännittyneempänä kuin Fred Vargasin dekkarit. Miten tässä käy, mitä näille ihmisille tapahtuu? Westön ihmiset ovat coolin pinnan alla aina jotenkin rikki ja rosolla, moraalisia ja moraalittomia, mikä tekee heistä ihan arvaamattomia ja lukijan hermoille käypiä.  Luin samaan syssyyn Hesarista  jemmaamani Westön päiväkirjan, jota hän oli kirjoittanut Kangastusta työstäessään.  Kangastuksen kanssa samaan aikaan Westö  rakensi vanhoista esseistään ja kolumneistaan  kirjaa ”Halkeamia”, kirjoitti kolumneja, teki tekstiä valokuvakirjaan, esiintyi, teki mitä kaikkea muuta. Hain kirjastosta Halkeamia ja sekä häikäistyin että uuvuin sitä lukiessani. Miten joku ihminen on niin aikaansaava?  Tekstien takana on hurja määrää taustatyötä, hankittua tietoa ja luettua kirjallisuutta.  Vielä enemmän ymmälleen menee, kun Westö kirjoittaa niin paljon siitä, miten mitään ei synny, miten kuljetaan metsissä ja meren rannalla,  eikä kirjoittaminen suju. 

Rauhaa ja huumoria etsivälle suosittelen  Eeva Kilven  ”Kuolinsiivousta”. Ei sillä, etteikö mikä tahansa Eeva Kilven kirjoittama olisi viisasta luettavaa, mutta Kuolinsiivouksessa on pitkän iän tuomaa  terävyyttä  ja haikeutta. Tässä sitä nyt ollaan, muistojen ja tämän päivän kanssa. Kilpi on kirjoittanut lyhyitä runoja ja muistiinpanoja, lukiessa tulee sellainen tunne, että yhdessä hänen kanssaan silmäilee kirjailijan päiväkirjaa ja osallistuu elämän kommentointiin.

Välillä virkistäydyin lukemalla Rovaniemen talousarvion 2014 ja taloussuunnitelman 2015-2017.  Se kertoo miten iso määrä euroja kootaan kasaan ja suunnitellaan käyttää tavalla, joka vaikuttaa n. 60 000 ihmisen arkipäivän elämään. Veikkaan että suurin osa ihmisistä ei ollenkaan tule ajatelleeksi, mikä ruljanssi vaaditaan siihen että ne eurot muuntautuvat henkilökohtaiseksi terveydeksi, lapsen hoitopaikaksi, auratuksi kaduksi ja herraties vaikka miksi, parhaimmillaan siis. Käytetäänhän niitä ihan söhläämiseenkin, tietysti. Mainio lukukokemus, suosittelen kaikille joita asia koskee. 

Ahmin peräjälkeen Fred Vargasin  dekkareita koska Jean-Baptiste Adamsberg ja koko hänen johtamansa komisarioporukka ovat niin tolkuttomia.  Tiimi ei todellakaan ole mikään organisaatiokonsultin unelma, jokainen touhuaa mitä lystää, joku enimmäkseen nukkuu, kuka litkii valkoviiniä päivät pitkät, yksi kopiokone on varattu pulskan kissan lämpimäksi alustaksi.  Sattuma ja intuitio kuljettelevat Adamsbergin murharyhmää vuoroin oikeille ja väärille jäljille, kaukana on linjakas  suunnitelmallisuus. Mutta kummasti asiat loppua kohden ratkeavat, ainakin jollakin tavalla. Ja ainahan voidaan sopia että asia on ratkaistu, kukas sen sanoo.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti