Muonio-Pariisi

Mikkko-Pekka Heikkisen Terveisiä Kutturasta on jäänyt minulla lukematta, joitakin pätkiä siitä kuulin radiosta. Kutturaa lukuun ottamatta olen onnistunut  asumaan Heikkisen kirjojen tapahtumapaikalla niiden ilmestyessä. Nuorgamin alkon tuho koostui tarinoista, joista yksi kertoi utsjokisesta paikalliskonfliktista. Heikkisen uusimmassa, Jääräpäässä, Muonion ja Enontekiön rajalla sijaitsee Jääräpään tunturi, jonne Muonio on rakennuttamassa maailman pisintä long hill ski –mäkeä. Pahaksi onneksi alamäki päätyy Enontekiön puolelle. Muonioon Helsingistä muuttanut vihreä feministi kunnanjohtaja saa vääntää sekä oman että naapurikunnan poliitikkojen kanssa. Kirjallisten lahjojen ohella Heikkisellä on shamaanin kykyjä. Jääräpäässä kuvattu kunnanjohtaja muistuttaa taustaltaan naapurikunnan Kittilän kunnanjohtaja Anna Mäkelää, jota Heikkinen haastatteli Hesariin jokunen vuosi sitten kun Kittilässä ei vielä kasattu arsenaalia hänen erottamisekseen.

Heikkisen kaikissa kirjoissa toistuu taistelun teema. Utsjoella taistelua käytiin omien porukoiden kesken, länsirajalla ottelevat kunnat ja Kuttura-kirjassa saamelaiset ja heidän kanssaan liittoutuneet lantalaiset lähtevät valtaamaan Etelä-Suomea. Heikkinen sotkee kirjoihinsa iloisesti faktaa ja fiktiota, hän tuntee kohteensa ja kirjoissa on paikoin vahva toden tuntu, kuten kvalitatiivisessa tutkimuksessa on tapana sanoa.  Selvyyden vuoksi on sanottava että  long hill ski -mäestä Muonio ja Enontekiö eivät ole riidelleet.  

Parhaimmillaan Heikkinen on lyhyiden nasakoiden ja hoksaavien tarinoiden kertojana. Kun hän kuljettaa kirjaan useampia teemoja, tarinat tuppaavat puuroutumaan ja sinänsä mainiot juonen kulussa rakennetut ongelmat pakkoratkaistaan sovinnaisilla tavoilla.  Paikoin teksti on herkullista satiiria pittoreskeista tilanteista ja pohjoisten kylien ihmissuhteiden juonikkuudesta. Vai kirjoittaako Heikkinen sittenkään satiiria? Näkisittepä päiväkirjani.  

Kirjallisuuden Nobel- palkinnon sai ranskalainen Patrick Modiano. Luulenpa monen muunkin huokaisseen että taas meni Nobel kirjailijalle, josta en ole kuullut mitään. Tällä kertaa mukana oli tuuria, Modianolta on suomeksi käännetty viisi kirjaa.  Hämärien puotien kujan onnistuin saamaan kirjastosta. Kirja kertoo Cuysta, joka toisen maailmansodan aikana pakomatkalla Ranskasta Sveitsiin on kadottanut muistinsa ja oman historiansa. Hän etsii Pariisissa identiteettiään kulkemalla keskustelemassa hänet ehkä tunteneiden ihmisten kanssa. Cuy tarttuu välillä virheellisiin polkuihin ja palaa taas uuden kertojan luokse etsimään uusia johtolankoja mitä hänen elämässään on tapahtunut.

Yksinkertainen juoni on piinallisen jännittävä, löytääkö Cuy muistojaan ja vastausta kysymykseensä kuka hän on. Modianon  monitulkinnalliset  lauseet pysäyttävät lukemisen vimmaa seuraamaan omia mielleyhtymiä. Kirjan aloitus on upea ”Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla. Odotin että sade lakkaisi, kaatosade joka oli alkanut juuri kun Hutte oli jättämässä minut”.    

Identiteettien mahdollisuudet ovat rajattomat, ne ovat liukuvia, muuttuvia ja tilannesidonnaisia. Cuyn epävarma identiteetti rakentuu toisten ihmisten kertomuksissa ja muistoissa, heidän antamien valokuvien, esineiden ja paikkamuistojen avulla. Identiteetit ovat jatkuvasti avoimia ja niiden rakentamiseen tarvitaan ihmisten välistä yhteisymmärrystä.

”Muistatteko kun ehdotitte että kirjoittaisitte minulle Dominikaanisen tasavallan passin …? Te sanoitte että elämässä on oltava varuillaan ja että oli aina omistettava useita passeja…”

Cuyn kohtaamat ihmiset ovat avuliaita ja hyviä ihmisiä, jotka yrittävät auttaa häntä eteenpäin ja antavat hänelle kertomuksia ja omia muistoesineitään. Entä jos he olisivat olleet ilkeitä ja pahansuopia, ihmisiä, jotka olisivat halunneet johtaa häntä harhaan tai pilkanneet häntä?  Petollisia ihmisiä kirjassa olivat olleet ihmiskauppiaat, jotka jättivät Cuyn ja hänen rakastettunsa Alppien lumeen. Pahuuden kohtaaminenko saa ihmisen hukkaamaan muistinsa ja identiteettinsä?

Cuyn maailmassa ihmisestä jää aina jälki.

"Minä uskon että talojen eteisissä kuuluu vielä niiden ihmisten askelten kaiku jotka sittemmin ovat kadonneet. Jokin jää väräjämään heidän jälkeensä, yhä heikompina aaltoina mutta jotka voi kuulla kun on tarkkaavainen. Loppujen lopuksi minä en koskaan ole ollutkaan tuo Pedro McEvoy mutta lävitseni kulki aaltoja, joskus etäisiä, joskus voimakkaampia ja vähitellen nämä hajallaan olevat kaiut kiteytyivät ja tulivat minuksi”

Cuy käyttää tarmonsa ja voimansa löytääkseen vastauksen kysymykseen kuka minä olen. Lukija seuraa hänen etsimistään myötähämmennystä potien.  Epävarmuutta ei hälvennä kirjan loppuminen toteamukseen miten nopeasti elämä haihtuu. Niinkö, elämän haihtuminenko on etsimisen päätepiste? Tämän Modiano kuvaa ilman hetkenkään kyynisyyttä elämää tai etsimistä kohtaan.

Sohvalla odottaa Anna Kortelaisen Kivipiirtäjä – Taiteilija Antti Niemisen elämä.