Kummallisinta soteprosessissa oli, että valmistelua
jatkettiin, vaikka jo viime kesänä tiedettiin, että laki ei tule menemään
perustuslakivaliokunnasta läpi. Miksi ihmeessä? Loppunäytöksessä sosiaali- ja
terveysvaliokunta puristi yksinkertaisen kuntayhtymähallinnon tarveperusteisella
rahoituksella. Turvattiinko rahoitusmallin ennakoimattomuudella ja epädemokraattisuudella
perustuslakivaliokunnan kielteinen kanta? Olisiko sote mennyt läpi jos
rahoitusmalliksi olisi valittu nykyinen erikoissairaanhoidossa ja yleisesti
käytössä oleva suoriteperusteisuus?
Tässä kuvioluistelussa perustuslakivaliokunnan
rooliksi jäi olla rakenteellinen koulukiusaaja, joka kertoi kantansa vasta kun
lakitekstit oli viimeistä pilkkua myöten kirjoitettu ja käännetty också på
svenska. Asiantuntijoiden kommentteja prosessin mittaan tuli monelta suunnalta,
varsinainen yllätys lakiesityksen tyssääminen ei ollut.
Viiden sote-alueen malli sai alkuun aikaan nikottelua,
pikkuhiljaa siitä alettiin puhua palveluiden pelastuksena. Helmikuussa Oulussa
olleessa pohjoisten kuntien kokouksessa todistamaan kiipesi toinen toistaan
innokkaampia viiden alueen kannattajia, klapklap. Kun perustuslakivaliokunta
ampui alas viisi aluetta ja sosiaali- ja terveysvaliokunta lanseerasi 19 kuntayhtymän mallin, taas
taputettiin. Tämäpä malli se on erinomainen, klapklap. Ja kun sekin kaatui, taas taputettiin,
perustuslakivaliokunta pelasti Suomen, olipa isänmaallinen teko kerrassaan,
klapklap.
Miksi mun aina pitää taputtaa? Onko ollaan porukalla kaikki sama mieltä –konsensus
jonkinlainen julkinen tapa ja rituaali, jonka takana aidot mielipiteet sanotaan
ja teot tehdään? Hitsi, kun aina tuntuu että kaikki muut tajuaa missä
mennään mutta minä en.
Mistä tässä oikein oli kyse? Osaamattomuudesta vai
suunnitelmallisesta pelistä? Kumpikaan vaihtoehto ei kansalaisparan
näkökulmasta tunnu mukavalta. Jos sote möhlittiin osaamattomuuttaan, voiko sen
jatkovalmistelulta kummempaa odottaa? Jos kyse oli tietoisesta pelistä, se vie
uskottavuutta paitsi sotelta, myös poliittiselta päätöksenteolta
kokonaisuudessaan. Lähtökohtaisesti kuulun niihin yksinkertaisiin sieluihin,
jotka ajattelevat että politiikassa ihmisillä on yhtä puhtaita jauhoja
pussissaan kuin ihmisillä keskimäärin.
Seuraavan hallituksen odotetaan pistävän sote puihin. Tehtävä on entistä haasteellisempi koska
seuraavalla hallituskaudella ei voi välttää puhumasta soten
kokonaisrahoituksesta. Päättyvällä hallituskaudellahan askarreltiin vain
julkisten sote-palvelurakenteiden parissa ja sotepalveluiden kokonaisrahoitus luvattiin
laittaa ojennukseen seuraavassa hallituksessa. Nyt käsissä ovat sekä rakenne että
kokonaisrahoitus, kuten kuuluu ollakin.
Miten ihmeessä poliittiset päättäjät - puolueesta riippumatta - voivat selvitä sekä rakenteesta että
rahoituksesta kun nämä edellisetkin harkat meni penkin alle? Useimmat seuraavalle
eduskuntakaudelle pyrkivät toistelevat olevansa yksikanavaisen rahoituksen
kannalla. Jeps. Entä sitten, miten lauseet rakennetaan siitä eteenpäin? Miten
rahat kanavoidaan julkisten ja yksityisten palveluiden kesken? Siihen ei sitten
selvää vastausta saakaan ja kuulostaa siltä että kokoomusta ja
vasemmistoliittoa lukuun ottamatta puolueet jakaantuvat sisäisesti useampaan koulukuntaan.
Entä
mahdollinen verotusoikeuden antaminen tuleville sote-organisaatioille? Miten voi odottaa tulevien sote-uudistajien
onnistuvan verouudistuksen sitomisessa
sote-uudistukseen kun muistetaan miten epämääräisellä matematiikalla
kuntien sote- kustannuksia on tähän mennessä laskettu? Saa tässä sote-uskon
kanssa taistella ja motivaatiota kaivaa
talikolla.
Juuri nyt veikkaan että yleistä sote-ratkaisua ei
synny seuraavassakaan hallituksessa ja valtakunnassa sote-palvelut eriytyvät. Osa kunnista jatkaa palveluiden
ulkoistamista, osa muodostaa Eksoten ja Kainuun mallin mukaisia kuntayhtymiä. Pikkuhiljaa tehdään yhä enemmän kuntaliitoksia.
Suuret kasvukeskukset imaisevat kehyskuntien sotepalvelut ja lopulta kunnat
kokonaan. Pienet kunnat fiksuimmillaan turvaavat palveluitaan kuntayhteistyöllä
naapureiden kanssa. Hölmöt pikkukunnat taantuvat riidellessään omissa
poteroissaan. Rahaakin suuremmaksi ongelmaksi nousee pula osaavasta
työvoimasta. Jotenkin tätä rataa. Paikallisella ja regioonin tasolla on
valtakunnallisesta touhusta riippumatta syytä yrittää saada homma jotenkin järkevästi
pelittämään. Tuli mitä tuli.