Eilen tallustelin Pallaksella lumikengillä, tänään
kääntelin kasvimaata ja arvoin, ryhtyisinkö viljelijäksi vai luovuttaisinko
areenan myyrille, jotka jo viime elokuussa aloittivat kasvimaan valtauksen
hyvällä menestyksellä. Jokaista porkkanaa, naurista ja kesäkurpitsaa oli
jyrsitty eikä se ollut suloista. Nyt koko kasvimaa muistuttaa
möyrittyä sotatannerta ja välillä tipahtelin pikkuveitikoiden kaivamiin
monttuihin. Luulen että minun on myönnyttävä häviämään, olkoon maanviljely
tältä kesältä, se on tuhoon tuomittu yritys joka tapauksessa. Ei minusta ole
kaivamaan vesiämpäriansoja maahan, keräämään myyriä ja muita pikkueläviä
loukuista tai lorottamaan paloöljyä kasvimaan ympärille. Delegoin myyrien tuhoamisen
ekologisen ketjun seuraavassa portaassa työskenteleville ketuille. Minä vaihdan tuotantosuuntaa ja panostan
harrien onkimiseen Muonionjoesta. Porkkanoihin palaan ensi kesänä.
Kevät on taas hujahtanut käsistä, yhtäkkiä vain on melkein kesä.
Jokainen viisikymmentä täyttänyt tietää miten edessä ollut aika onkin yhtäkkiä
takana, tulevaisuus muuttuu historiaksi yhdessä henkäyksessä, jota ei huomannut
edes vetäisseensä. Välillä pysähtyy miettimään että hui kauhistus, jos elämä
tällä menolla ja tyylillä hujahtaa, sehän on kohta ohi ja mitä sitten? Tähän
hommaan pitää alkaa keskittyä, tähän elämään. Juuri näihin fiilikseen vastaavat mindfulness, meditaatio ja kaikki ne opit ja
harkat, joilla pääkopan normaalia poukkoilevaa ja sinne tänne soljuilevaa ajattelun
tapaista voi yrittää saada ainakin hetkeksi johonkin kontrolloituun uomaan.
Kunnes ajatukset taas säntäävät teilleen.
Yhtä nihkeätä kuin omien ajatusten pitäminen järjestyksessä
on omana ajan hallinta. Tarkemmin ajatellen molemmat askartelevat usein samalla
suunnalla,ainakin muualla kuin tässä nyt. Keväällä pääkoppa järjestelee tulevaa kesää,
optimoi lomajaksoja, selaa karttoja ja
aikatauluja, miettii töiden ehtimistä, nostaa esiin kaikkea sitä, joka on asettunut
konditionaaliin; sinne pitäisi, olisi kiva, voisin –osastoon, jota puretaan
viimeistään eläkkeellä. Niin paljon on
mukavaa tiedossa, retkeilyä isoimman
lapsenlapsen kanssa, leikkipuistoja keskimmäiselle ja nuorimmaisen nuuhkimista. Nukkuva vauva
sylissään ihminen on parhaassa saavutettavissa olevassa mindfulness –tilassa.
Mummon pitää ehtiä myös tavata muita läheisiään, flaneerata kaupungeissa ja Pohjois-Kalotin
tuntureilla, lukea kirjoja, nukkua pitkään ja pystyä kävelemään ainakin joka
toisen jäätelökioskin ohi.
Hetkeksi voi laitta lumikengät kaappiin mutta sen verran on
jo oppinut, että ei niitä kovin vaikeaan paikkaan kannata säilöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti