Tarjoutuisinko ratkomaan Kreikan ja Eu:n kriisiä?

Edellisen kerran rahataloudesta häipymistä pohdittiin tuttavapiirissäni 90-luvun laman alkaessa. Ihan järkevät –ei siis viherpiperhörhöt – päätyivät silloin samaan mihin minä: tässä epävarmassa maailmassa on tosi paikan tullen viisainta omistaa jonkin verran maata, osata viljellä vihanneksia, pilkkoa puita ja kalastaa. Ne taidot on myös syytä opettaa lapsilleen ja lapsenlapsilleen vaikka kuinka urbaania oltaisiin.

Samaa olen miettinyt taas Kreikan kriisiä seuratessa, ehkä 90-lukulaista itseäni huolestuneempana. Silloin vielä olin taipuvainen uskomaan että maailmassa hyvät demokraattiset käytännöt valikoivat ihmiskunnan johtoon kyvykkäimmät ja kaukokatseisimmat ihmiset. Nykyään olen yhä vakuuttuneempi että sattumalla ja tuurilla tässä seilataan mutta sattumaa ja tuuriakin voi yrittää jotenkin ohjailla, jos ei muuten niin omassa elämässään.

Tänään Kreikassa hallitus tai osa hallituksesta yrittää saada hallituksen ja parlamentin hyväksymään Tsiprasin  ja Eu:n  muiden jäsenmaiden neuvottelemat lainaehdot. Näyttää siltä että oppositio tukee Tsiprasia, mutta riittääkö se, se tiedetään huomenna. Huomenna ei tiedetä, mitä siitä seuraa jos Kreikka hyväksyy Eu-maiden asettamat lainaehdot tai jättää ne hyväksymättä. Todennäköistä on että molemmissa tapauksissa Kreikassa syntyy levottomuuksia ja paljon humanitääristä hätää, joka luo pohjaa erilaisille levottomuuksille Euroopan ennestään levottomassa kolkassa. Venäjä tuskin pahoilla mielin katselee Eu:n rimpuilua sisäisten rakenteidensa kanssa ja Putin ihan mielellään laittaa pökköä pesään.

Mihin tässä sopassa pitäisi uskoa? Totta kai kreikkalaiset ovat ottaneet iloisesti halpakorkoista velkaa, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Euroopan, erityisesti Saksan ja Ranskan pankit ovat sitä syytäneet koska ne ovat voineet luottaa Euroopan vakautusmekanismiin: pankkeja rahoittavat sijoittajat keräävät voitot, kansalaiset takaavat verovaroillaan tappiot. Missä vaiheessa markkinataloudesta ja sosialismista syntyi tämmöinen kummallinen coctail?  Suunnilleen kaksi kolmasosaa Kreikalle tähän asti maksetusta lainasta on palautunut velkojen maksuna takaisin Ranskan ja Saksan pankeille. Eli käytännössä olemme tukeneet isojen Eu-maiden pankkeja, tosin kierrättäneet rahan Kreikan kautta. 

Hetken aikaa voi raivota pankkien takana oleville kapitalistipossuille kunnes alkaa miettiä, mitä sieltä löytyy. Suurimpia sijoittajia ovat vakuutuslaitokset, erityisesti eläkelaitokset. Onko minun eläkettäni kartuttavalla Kevalla sijoituksensa tässä pelissä, vähintäänkin prosessin jonkun ketjun osasena, joka laukeaa jos pankkijärjestelmää ei tueta? Onpas tietenkin. Globaali talous on niin ketjuttunut keskinäisiin riippuvuuksiin että vaikka kuinka yrittäisi strukturoida omaa elämäänsä musta-valkoisella maailmankuvalla, jostain se aina murenee. Itse asiassa: tämähän se oli Eu:n alkuperäinen ydinidea, sitoa valtioiden taloudet niin yhteen että sotiminen tulee taloudellisesti kannattamattomaksi. Ok, tällä mennään, minähän kuitenkin pidän Eu:ta ihan mainiona kunhan valuviat korjataan. Mutta silti, miten tämä Eu on näin sössitty?

Kreikalle asetettujen ehtojen osalta olen kahdesta kohdasta jyrkästi eri mieltä kuin Eu:n johtajat. Moka yksi: Kreikan pakottaminen yksityistämään valtion omaisuutta 50 miljardin edestä on häikäilemätöntä korruptoitunutta laskelmointia.  On päivän selvää että pakkomyynti –tilanteessa Kreikka joutuu myymään omaisuuttaan polkuhinnalla. Jos olisin kapitalistipossu, hioisin jo sorkkiani, mitä kaikkia kivoja kiinteistöjä, satamia, laivayhtiöitä ja saaria ostaisin Kreikasta pilkkahinnalla. Moka kaksi: arvonlisäveron nostaminen maassa, jossa turismi on tällä hetkellä toimivin ja vakain elinkeino on suora sabotaasi työllisyyttä turvaavalle palveluelinkeinolle. 

Eivät lainaehdot sattumia ole.  Kuka nämä Kreikan kannalta tuhoisat ehdot on Eu-johtajille lobannut ja miksi? Kaikki jotka ovat pelanneet Monopolia, tietävät että yleensä samat tyypit voittavat, harvakseltaan tumpelolla voi olla tuuria.