Vapautuminen Heideggerin lukemisesta ja suuntautuminen pääsiäiseen

Viikonloppu sujuu mainiosti ilman että puhuu kenenkään kanssa, ei ainakaan samassa tilassa. Tuleehan sitä lörpöteltyä puhelimessa, somea ei lasketa, se on sama kuin ketsuppi ilman tomaattia. Pari vuorokautta sujahtaa hetkessä kuljeskelemalla huoneesta toiseen, siirtelemällä tavaroita, vilkuilemalla ilmastonmuutossopimuksen etenemistä ja pakkailemalla tulevaa matkaa varten. Välillä pitää istahtaa miettimään, minne olikaan menossa ja mitähän muilla on siellä päällään. Jos siihen lisää hiukan ruoanlaittoa, hiihtolenkin, saunan ja englantilaisia murhia, viikonloppua on ohipelattu. 

Lauantaiaamuna maastouduin sohvannurkkaan ja luin loppuun viikkoja sitten aloittamani Petri Tammisen  Meriromaanin. Maailmaan heitetty merikapteeni Huurna on hetkittäin sisällä omassa elämässään mutta ei kuitenkaan. Junan ikkunasta hän katsoo maaseutumaisemassa kököttävää mökkiä ja unelmoi, miten mukavaa olisi sen peräkamarissa käpertyä villaröijyn lämpöön. Ja saman tien Huurna näkee itsensä katsomassa mökin ikkunasta ja toivovansa olevansa ohikiitävässä junassa matkalla pois. Ihan kylmät väreet menee, miten joku osaa sen niin hyvin ja yksinkertaisesti kertoa, elämän kummallisuuden.  Onneksi olin varautunut Tammisen laatuun ja lainannut kirjastosta lukupinooni myös Enon opetukset ja Piiloutujan maan. Kaikki kolme Tammisen kirjaa luettuani tajusin että minun ei enää tarvitse yrittää lukea Heideggeria koska samat ajatukset voi lukea Tammisen kirjoista ja todennäköisyys, että ymmärtää jotakin, on suurempi.

Tammisen kirjojen välipaloina hotkaisin Tätä on lean –Ratkaisu tehokkuusparadoksiin ja Suoranta & Ryynäsen Taistelevan tutkimuksen. Tiedättehän leanin, tämän opin jolla turha tuherrus karsitaan työnteosta ja keskitytään tekemään sitä mitä ollaan tekemässä. Perustehtävään keskittyminen löydetään aina uudelleen. Tässä iässä alkaa jo hermostuttaa kun taas on hoksattu että asiakkaiden tarpeisiin vastaaminen on se juttu miksi asiakastyötä tehdään. Mten se perusasia voikin aina ja uudelleen hävitä tullakseen uudelleen löydetyksi?  Dejà vu sille. Maailman pelastukseen kannustava Taisteleva tutkimus pitäisi pakkoluetuttaa nuorisolla ja toivoa että ne siitä jotakin ymmärtäisivät. On kai opiskelijoilla vielä käytännön harjoittelujaksojakin?

Sunnuntai-iltapäivänä menin pariksi tunniksi työpaikalle tekemään to do –listan asioista, jotka on ennen joulua hoidettava ja siivoamaan paperitavaraa. Koska suhtaudun kirjoihin vakavasti, minun on vaikea heittää paperinkeräykseen raportteja ja kirjoja, joita konttoriin vuosien mittaan siunaantuu. Kerään niitä salaa sivukomeroihin, josta ne muutaman vuoden kuluttua liikkuvat kohti paperinkeräystä. Mitä tehdä vuoden 2014 sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännölle kun vuoden 2015 kirja on hyllyssä ja 2016 tilattuna? Monet eivät varmaankaan enää edes tilaa sitä paperisena koska kaikki on netissä ja muuttuu jatkuvasti. Kuulun katoavaan sukupolveen, joka luulee että oikea tieto on paperilla.

Muistan jostain lukeneeni vinkin pääsiäisaskartelusta, miten hylättävistä kirjoista voi tehdä kasvatusastian rairuoholle. Paperiveitsellä kaiverretaan kirjaan kannesta alkaen halutun muotoinen monttu, sopivan syvyinen, vuorataan muovilla, multa kulhoon ja rairuohon siemenet  kasvamaan. Rienaukselta se kirjan kunnioittajasta tuntuu, mutta mikä ettei se ole ihan kunniallinen välivaihe tummanvihreälle lähes 1000-sivuiselle teokselle matkalla selluloosaksi ja uuteen tulemiseen.